Saattokeikka valkokangas

Saattokeikan käsikirjoitus on ohjaaja Samuli Valkaman ja Khadar Ahmedin yhteistyötä. Valkaman aiempia elokuvia ovat ihmissuhteisiin pureutuneet komediat Hulluna Saraan (2012) ja Ei kiitos (2014). Uutukainen jatkaa samalla linjalla käsitellessään komediallisella otteella ihmissuhteita.

Veikko (Heikki Nousiainen) ja Kamal (Noah Kin) asuvat samassa lähiössä jossain pääkaupunkiseudulla, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin, ainakin päällisin puolin tarkasteltuna. Veikko on vaimon kuoltua yksinäinen eläkeläismies, joka ei ymmärrä nuorison musiikkimakua eikä monikulttuurista todellisuutta ympärillään. Hän on eksyksissä kulisseissa, joita on itse ollut rakentamassa.

Veikko on muuttanut lähiöön, kun lähiö ja Veikko olivat nuoria ja voimiensa tunnossa, ja suomalainen todellisuus oli jotain aivan muuta kuin nykyään. Veikko on jäänyt vangiksi nuoruutensa todellisuuteen, ja niin käy meille kaikille ennemmin tai myöhemmin, tahdoimmepa sitä tai emme. Tämän päivän diginatiivit ovat huomispäivän kehityksen kelkasta pudonneita änkyröitä.

Nuorison edustaja Kamal on kunnollinen ja tavallinen suomalainen nuori, joka haluaa Nairobiin isäänsä tapamaan. Lehdenjakelulla ei vain tienaa kovinkaan paljoa, eikä muita töitä ole tarjolla, kun ei ole työkokemusta tai nimi ei miellytä. Kamal ottaakin vastaan Veikon rahakkaan tarjouksen lähteä kuskiksi mökkireissulle. Kulkupeliksi Kamal lainaa isäpuolen Audi lupaa kyselemättä. Kamalin motivaatio toiminnalle on oivaltavasti ja uskottavasti kirjoitettu elokuvaan, joten entisenä ilmaisjakelulehtien jakajana ja tyhmiä ratkaisuja tehneenä lähiönuorena samaistuminen Kamalin elämään on vaivatonta.

Veikko ja Kamal löytävät yhteisellä automatkalla jotain heitä yhdistävää kulttuurillisista ja etnisistä eroista huolimatta. Molemmilla on tarve palauttaa menetetty yhteys sukulaiseensa, ja molemmilla on ongelmia kohdata kipupisteensä silmästä silmään. Veikko on hylännyt poikansa tämän homoseksuaalisuuden takia ja kaipaa anteeksiantoa. Kamal on taas joutunut isänsä hylkäämäksi, ja turvautuu unelmiin poikaansa kaipaavasta isästä, jotta ei joutuisi kohtaamaan uusioperheen mukanaan tuomia kipeitä muutoksia elämäänsä.

Saattokeikka on kestoltaan napakka tie-elokuva halki kesäisen Suomen kauniiden maisemien. Elokuva onnistuu kiteyttämään yleisinhimillisen sanomansa alle puoleentoista tuntiin.

Elokuvan pääparin eli Heikki Nousiaisen ja Noah Kinin työskentely on varmaa ja sujuvaa aina nautittavan selkeää replikointia myöten. Tämä seikka ei ole suinkaan itsestään selvyys tämän päivän suomalaisessa elokuvassa, oikeastaan päinvastoin. Näyttelijöiden epäselvä mumina ja omituinen intonaatio ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ja saakin usein kaipaamaan tekstitystä, edes sitä ruotsinkielistä. Saattokeikassakin tökkää hieman korvaan Saga Sarkolan esittämän hahmon epäuskottava puheenparsi, joka ei millään ilveellä sovi suomalaisen maalaistytön suuhun.

Vaikka Veikolla on vaalea iho ja Kamalilla tumma, ovat molemmat suomalaisia, ja kulttuurierot paljastuvat lähinnä sukupolvien väliseksi kuiluksi. Milloin vanhemmat ihmiset olisivat nuorisoa ymmärtäneet? Elokuvassa sukupolvien kyvyttömyys ymmärtää toinen toisiaan tuodaan oivaltavasti esiin musiikin kautta. Veikko tykkää kunnon 1960-luvun rockista, Kamal ja lähiön pojat kuuntelevat räppiä. Loppujen lopuksi Kamal ja Veikko kuitenkin löytävät yhteisen sävelen.

Lyhyestä kestostaan huolimatta elokuvan sanoman olisi voinut tiivistää vieläkin napakampaan muotoon. Jotkin kohtaukset – esimerkiksi romanttinen kohtaaminen Kamalin ja maalaistytön välillä – tuntuvat hieman väkinäisesti mukaan ympätyiltä eivätkä tuo varsinaisesti mitään lisää elokuvan ydinsanomaan, joka painottaa ihmisten erilaisuuden sijaan samankaltaisuutta.

Näennäisestä erilaisuudesta huolimatta eri etnisiä ryhmiä edustavilla lähiöiden ihmisillä on enemmän yhteistä kuin äkkipäätään uskoisikaan. Sukupolvien välinen kuilukaan ei ole ylittämätön, toinen toistaan voi ymmärtää, jos haluaa kuunnella. Nyky-Suomessa suurin erottava tekijä ihmisten välillä on taloudellisin perustein suoritettava luokkajako. Tämän erottelun alati syventyessä on inhimillisyyden tunnistaminen toisissamme yhä tärkeämpää.