Charlie Wilsonin sota valkokangas

Demokraattipuolueen teksasilainen kongressiedustaja Charlie Wilson myötävaikutti 1980-luvulla suuresti siihen, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset avasivat rahahanat Afganistanin ääri-islamisteille. Afgaanit saivat vuosien ajan taloudellista tukea ja järeämpää aseistusta taistelussaan Neuvostoliittoa vastaan, ja lopulta Puna-armeijan oli vetäydyttävä. Miltei kymmenvuotista ja taloudellisesti erittäin kallista sotaa pidetään yhtenä syynä Neuvostoliiton romahtamiseen.

Tositarinaan perustuva elokuva kuvaa Wilsonin (Tom Hanks) ja kyynisen CIA-agentin Gust Avrakotoksen (Hoffman) kulissientakaisia kamppailuja vallan käytävillä, uskonkiihkoilevien ja äärikonservatiivisten seurapiirirouvien (Roberts) tekopyhissä sängyissä sekä Yhdysvaltain omien liittolaisdiktaattorien hulppeissa palatseissa.

Hanks tekee tavallista särmikkäämmän roolityön sovinistisena, kokaa nokkaan vetävänä ja karismaattisena luikurijuoppona, joka valehtelee lehdistölle eikä edes tiedä, mistä milloinkin äänestetään. Realistinen poliitikkokuvaus saa kuitenkin säröjä siitä, että kommunismia vastaan käydyn nojatuolitaistelun motiivit esitetään varsin kyseenalaistamattomasti ja patrioottisesti. Aivan kuin siihen asti renttuilleella playboy-Wilsonilla olisi ollut liki pyhä kutsumus, johon hän heräsi nähtyään sodan kauhut televisiolähetyksessä. Tämän jälkeen moraalinen selkäranka löytyykin äkisti.

Oikeallakin Wilsonilla on varmasti ollut pyyteettömiä tarkoitusperiä, mutta tuskin mies on ollut täysin altruistinen auttaja, eikä missään nimessä ennestään tietämätön ulkopoliittisista vehkeilyistä. Wilson oli paitsi hyvissä väleissä Nicaraguan silloisen diktatuurihallituksen kanssa, myös myöhemmin Pakistanin sotilasjohdon konsultti, joka tienasi hyvät rahat.

Historiallisesti Wilsonin motiiveilla ei ole mitään väliä, tärkeintähän oli lopputulos. Neuvostotyranniaa ei tule ikävä, ja ainoastaan häiriintyneimmät kommunistikiihkoilijat ovat jääneet kaipaamaan Puna-armeijan kuoroja ja vaatimaan Leninin patsaita. Elokuvallisesti henkilöhahmossa olisi ollut kuitenkin aineksia aidompaan tulkintaan, ja Charlie Wilsonin sota vaikuttaakin Oscarin kalastelulta, jossa Hanksille kalasteltiin ehdokkuutta. Toisin kävi, sillä ainoa ehdokkuus meni ansaitusti Hoffmanille.

Dialogiin pitkälti nojaavan, jäntevästi etenevän elokuvan detaljit ovat sinänsä varsin autenttisia. Laajemmat syy-yhteydet, poliittiset umpikierot asetelmat ja ideologioiden vaikutukset käsitellään syvällisesti vain tietyiltä osin. Vaikka elokuva ei vedäkään mutkia suoriksi tavanomaiseen Hollywood-tyyliin, monia Yhdysvaltojen kannalta vähemmän päivänvaloa kestäviä taustakuvioita jätetään väliin.

Kärjistynyttä asetelmaa korostavat kasari-actionilta haiskahtavat, irtonaisen oloiset helikopteritaisteluosiot, joissa neuvostosotilaat esitetään yksipuolisesti julmina sotarikollisina. Sitähän he tietysti olivatkin, mutta Yhdysvaltain omat toimet Vietnamissa eivät olleet siviilejä kohtaan sen moraalisempia. Puhumattakaan Yhdysvaltain tukemista diktatuureista, joiden raakuuksiin viitataan lähinnä kursorisesti.

Ihmisoikeuksien takia ei afgaaneja autettu, vaikka elokuvassa vieraillaankin muutamaan otteeseen pakolaisleirien kurjuudessa. Teoksen loppupuolella sentään korostetaan kriittisesti sitä, että Yhdysvallat saattoi jakaa huoletta miljardeja aseisiin, mutta ei suostunut antamaan edes tuhannesosaa tästä rahasta Afganistanin jälleenrakennukseen. Maa jäi ääriuskonnolliseksi takapajulaksi, jossa kiihkoilijat saivat esteettä vahvistaa länsivastaisia asenteita. Afganistanissa huseeranneesta Yhdysvaltain ex-liittolaisesta Osama Bin Ladenistahan on kuultu myöhemmin toisenlaisissa merkeissä.