Closer - iholla kotikatsomo

Mike Nicholsin ohjaama Closer – iholla pohjautuu Patrick Marberin näytelmään, ja teatterillisuus on jäänyt myös elokuvaan. Closer rakentuu pitkien otosten ja pitkien kohtausten varaan, eikä sisällä juurikaan liikettä tai tapahtumien kuvaamista. Näyttelijöitä on oikeastaan vain neljä ja näiden neljän varassa elokuva sinnittelee. Kulissit pysyvät todella kulisseina.

Puitteiltaan Closer ei kuitenkaan ole karu, paikat ja maisemat ovat kauniita ja vaihtuvat kohtausten välissä. Aikaakin ennättää kulua pitkiä pätkiä. Ihailla täytyy käsikirjoitusta, joka ei tarvitse tekstityksiä kertomaan, että nyt on neljä kuukautta kulunut edellisestä pätkästä. Aikahyppäykset selittyvät henkilöiden keskustelussa, samoin tapahtumat. Käsikirjoitus luottaa ansaitusti sanoihin. Dialogi on alkupuolella suorastaan upeaa: napakkaa sanapelailua, jossa ei ole yhtään löysää. Kaikki tarpeellinen informaatio annetaan repliikkien kautta.

Näyttelijät onnistuvat oivallisesti. Heidän ansiotaan on, että välillä teatraaliseksi yltyvä dialogi ei kalahda ihan heti kiveen. Joku Hayden Christensen tai Keanu Reeves olisi upottanut elokuvan suohon jo avaamalla suunsa ensimmäiseen repliikkiin. Natalie Portman sen sijaan todella tuntuu ihanteitaan vaalivalta stripparilta, Julia Roberts syyllisyydentuntoiselta valokuvaajalta, Jude Law rakkautta romantisoivalta wannabe-kirjailijalta ja Clive Owen juntilta lääkäriltä. Hyvät näyttelijät eivät vielä kuitenkaan tee hyvää elokuvaa.

Onnistuneeseen elokuvaan tarvitaan näyttelijöiden lisäksi vähintään kiinnostava juoni. Closerissa tarina alkaa lupaavasti. Punatukkainen Natalie Portman kohtaa katuvilinässä poplariin pukeutuneen Jude Lawin. Nämä kaksi rakastuvat. Rakkaus ei kauaa kukoista, sillä tuotapikaa Lawin esittämä Dan rakastuu Robertsin esittämään Annaan. Kuvio on valmis hämmennettäväksi viimeistään, kun Anna päätyy naimisiin Owenin esittämän Larryn kanssa. Ihmissuhdesoppa tarjoaa kaikki eväät moraalisten kysymysten ruotimiseen käsitellessään pettämistä ja anteeksiantamista. Aina on hetki, jona voi valita pettääkö vai ollako pettämättä. Anteeksi pitää osata antaa. Valitettavasti moraaliset pohdinnat tyssäävät tähän, ja loppupuoli elokuvasta lässähtää neljän hengen Kauniiksi ja rohkeiksi, jossa kieroillaan ja lieroillaan ja tunnetaan niin äärettömän voimakkaasti.

Rakkaus ei elokuvassa ole arkipäivää vaan suuria sanoja. Rakkaus ei ole valintoja ja tekoja vaan olotila, johon joudutaan ja josta joudutaan pois. Rakkaudelle ei voi mitään. Se tulee ja se lähtee. Elokuva ei markkinoi edes kliseistä erilleen kasvamisen -ajatusta vaan vielä epäuskottavampaa näkemystä siitä, että rakkaus voi kuolla viidessä minuutissa. Jos ihmiset todella ajattelevat näin, ei tarvitse ihmetellä avioerotilastoja. Minkäs sille sitten voi. Kun rakkaus korisee kuolonkouristuksiaan, on paras ottaa jalat tai lentokone alle. Ainoa oikea tapa haihtua on kertarysäyksellä. "En rakasta sinua enää. Hyvästi."

Nykypäivän kierrätyskulttuuri on hyökännyt jo ihmissuhteisiinkin. Elämysteollisuus tuottaa Elämyksiä ja rakkaudenkin on oltava Kokemus. Rakkauden airuena toikkaroi seksi, joka Closerissa näyttää monet kasvonsa. Se on osoitus rakkaudesta, vallan ja vaihdon väline, merkityksetöntä puuhastelua ja jopa kiusantekoa. Elokuva antaakin osuvan kuvan nykyisestä seksin määrittämästä maailmasta. Dan keksii muistokirjoituksiin eufemismeja, mutta elokuva ei sellaisiin tartu, vaan puhuu panoista ja chattiseksistä suorin sanoin.

Seksistä puhuminen ei kuitenkaan tee elokuvasta mielenkiintoista. Pikemminkin se on kuin purkan jauhamista: vähän epäkorrektia mutta varsin arkipäiväistä. Piirileikki ei lopulta tuo mitään uutta, samoja asioita voi havainnoida vaikka työpaikkajuoruista. Kiintoisia kysymyksiä elokuvassa vain raapaistaan. Lopetukseen tultaessa naseva dialogikin on tylsistynyt kömpelöksi ja korniksi. "Olisin rakastanut sinua ikuisesti." Hellanlettas sentään. Kuka tätä enää uskoo, nykymaailmassa ja Closerin alkupuolen nähtyään? "Olisin sekstaillut kanssasi kunnes olisin ihastunut seuraavaan", olisi loppulauseena verevämpi.