Päävärit valkokangas

Yhdysvaltain presidentit ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet viime aikoina kovien koettelemusten eteen elokuvamaailmassa. Maailman pahansuovilta terroristeilta ja avaruusraggareilta pelastavien toimintapresidenttien vastapainona valkokankaalla on käyskennellyt joukko laillisuuden rajamailla tasapainoilevia kansakunnan valioita. Philip Noycen Jack Ryan -ohjauksessa Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger, 1994) oikeutta ja vapautta ajavan lippulaivan presidentti syyllistyi jo epämääräisiin strategioihin taistelussaan organisoitua huumekauppaa vastaan, Barry Levinsonin vallattomassa satiirissa Häntä heiluttaa koiraa (Wag The Dog, 1997) uudelleenvalinnastaan huolestunut pressa taasen pyrki kiillottamaan seksisuhteiden kolhimaa julkisuuden kuvaansa kunnon ulkopoliittisella konfliktilla "rättipää-valtiota" vastaan.

Mike Nicholsin uutukainen, Päävärit tarkastelee Valkoisen talon isännän Bill Clintonin väitettyjä seksiseikkailuja hänen uransa alkuajoilta. Suureelliset mittasuhteet mediarummutuksen kautta saanut tapaus "Monica Lewinsky" onkin kuin vain jatko-osa Nicholsin hulvattomalle parodialle halujensa ja himojensa kourissa painiskelevan presidenttikandidaatin oppivuosista. Vanha koira ei opi uusia temppuja - kuten pitämään peliään piilossa.

Idealistisesta Henry Burtonista (Adrian Lester) tulee melkein vastoin omaa tahtoaan etelävaltalaisen punaniskakuvernöörin Jack Stantonin (John Travolta) kampanjapäällikkö. Populistisen presidenttiehdokkaan kauniit puheet ja hyvät teot tekevät voimakkaan ensivaikutuksen afroamerikkalaisia hajaääniä tuovan kansalaisoikeusaktivistin poikaan.

Demokraattipuolueen skandaalien täyttämässä ehdokastaistelussa kilpailijoiden menneisyydet ja nykyisyydet joutuvat suurennuslasin alle - puhtoisten poikien likaisemmat puuhastelut paljastuvat saastaa haluavan mediaryöpytyksen alttarilla. Poliittisen kähminnän viidakossa kannatus ja ennusteet matkaavat vuoristoradan tavoin huipulta pohjalle ennalta-arvaamattomasti. Pystyykö vallaton häntäheikki ymmärtäväisen puolisonsa Susanin (Emma Thompson) kanssa nousemaan kansakunnan esikuvaksi ja pystyykö Henry säilyttämään viattomuutensa?

Tekopyhyyden ylistys

Mike Nicholsin Päävärit tarttuu terävin ottein amerikkalaisia vihastuttaneeseen, ihastuttaneeseen ja jo nyt hieman puuduttaneeseenkin kysymykseen kansakunnan isän, Herra Presidentin, moraalin vahvuudesta ja heikkoudesta. Newsweekin teräväsanaisen toimittajan, Joe Kleinin, fiktiolla ja/tai faktalla kyllästetty romaani Bill Clintonin vuoden -92 vaalikampanjasta saakin veteraaniohjaajan käsissä kunnolla tuulta siipiensä alle. Todellisuutta parodian avulla imitoiva ja pilkkaava Päävärit ei kuitenkaan lähde tuomitsemaan haarojenvälillään ajattelevaa presidenttiehdokasta, siis nykyistä presidenttiä. Ehdokaskin on vain ihminen, omien halujensa orja ja poliittisen elämän tuote - himot ne on hiirelläkin, saati sitten suurimman ja "parhaimman" kansakunnan isukiksi haluavalla ehdokkaalla. John Travolta sulavaeleisenä takinkääntäjänä ja harjaantuneena politiikan kehäkettuna vakuuttaakin katsojansa kaikissa käänteissään. Tahallinen ylilyönti tuo lisämaustetta Stanton/Clinton-hahmoon. Pokassa onkin pitämistä Stantonin vaihtaessa vaalikampanjansa aikana hahmoaan roolista toiseen.

Politiikan shakkilauta joutuu Nicholsin ampumaradalle yksittäisten pelinappuloiden saadessa synninpäästön pahuudesta ja likaisuudesta. Ilkeämielinen kähmintä, jatkuvat selkäänpuukotukset ja törkyistäkin suttuisampi poliittinen valtataistelu muokkaavat kirkasotsaisimmistakin 60-luvun maailmanparantajista ja oman aikansa radikaaleista nuorista ajan saatossa laskelmoivia, omia etujaan ajavia pyrkyripopulisteja, jotka ovat luopuneet ihanteistaan ja periaatteistaan. Pääväreissä tarinan sankari, idealistia esittävä Adrian Lester, joutuukin nopeasti huomaamaan poliittisen elämän karuuden ja säälimättömyyden. Kyse onkin välittämisen sijasta hyvän ja menestyvän politiikan tekemisestä. Charles Darwinin 1800-luvulla esittämät opit vain vahvimpien ja voimakkaimpien säilymisestä saakin otollisen oppitunnin Nicholsin osaavissa hyppysissä. Osuvan kritiikin kohteeksi joutuu myös amerikkalainen mediaperinne: kukaan ei ole kiinnostunut totuudesta, vain törky ylittää uutiskynnyksen ja vain roska muistetaan.

Railakas rooliryhmä

John Travoltan ja Adrian Lesterin ohella poliittisen kähminnän oppituntiin osallistuvat vakuuttavasti Billy Bob Thornton Stantonin vaalikoneiston strategina ja todellisena etelän punaniskakummajaisena, Kathy Bates Stantonin uraa kiillottavana "rikkaimurina" ja Emma Thompson Stantonin enemmän tai vähemmän ymmärtäväisenä puolisona ja poliittisena aisaparina. Mike Nicholsin hyvä oivallus on myös ottaa mukaan Dallas-sarjassa öykkärimäistä JR:ää esittänyt Larry Hagman tekopyhäksi Stantonin vastustajakandidaatiksi. Päävärit peseekin juuri vakuuttavien näyttelijöiden osaamisella ja roolihahmojen rakentamisella Barry Levinsonin samoilla linjoilla edenneen elokuvan Häntä heiluttaa koiraa. Kolme kertaa suuremmalla budjetilla tehty Päävärit päihittää totaalisuudellaan ja hienostuneemmalla kommentoinnillaan piskuisen vastustajansa.

Päävärit jatkaa tyylillä ja taidolla kolhiintuneista kansakunnan esikuvista kertovaa valkokankaan presidenttiperinnettä. Nicholsin ohjauksessa ehdokkaatkin ovat vain ihmisiä tunteineen ja oikkuineen. Vaivautumatta ja alentumatta retostelemaan paljaan pinnan lumolla ja syyllistämättä sankareitaan tunteiden vallassa tehdyistä hörhöilyistä, Mike Nichols kaivaa syyllisen poliittisesta järjestelmästä ja kaikkivoivasta mediamyllytyksestä. Ohjaajan mukaan kukaan ei ole turvassa suurta yleisöä palvelevalta roskauutisoinnilta. Päävärit on sympaattinen, tiukasti ajan hermolla pyristelevä ilkeämielinenkin satiiri, joka laukoo omia totuuksia Yhdysvaltoja kuohuttavasta Valkoisen talon seksiskandaalista. Erittäin hyvin tehty ja hauskasti kerrottu tarina politiikan "huipulta".