Päävärit kotikatsomo

Clintonin aikakaudella presidentin yksityiselämän ja menneisyyden hairahdusten julkinen pöyhiminen on saavuttanut jo ajat sitten naurettavuudenkin ylittäviä mittoja. Ihmetellä vain sopii, miten kokonainen kansakunta jaksaa enää ottaa itseään vakavasti, kun yleinen huomio juntataan kerta kerran jälkeen herran presidentin maalaamiin hametahroihin ja hänen bimbojensa mielikuvitukselliseen pastillien hyötykäyttöön. Kun asiaa pohtii, niin hiljaisina yksinäisinä hetkinä on suorastaan järkyttävää havahtua ajatukseen, että esimerkiksi Reaganin aikana asiat olivat edes jollain tolalla.

Mutta toisaalta, mikä taas on Clintonia parjaaminen, kun esimerkiksi tiedetään millainen hameiden alle daivaaja ex-presidentti ja nykyinen marttyyri John Kennedy oli jopa selkävaivaisenakin. Himot ne ovat sitä itseään supervallan päämiehilläkin, vaikka mällääminen "ikävät" jäljet jättäisikin. Hyvinkin inhimilliset vietit taisivat unohtua Nixonin, Carterin, Reaganin ja Bushin anti-seksuaalisena aikana. He kun yrittivät päätyökseen olla myös valtiomiehiä. Ja heitähän kritisoitiin pääsääntöisesti "vain" poliittisista aikaansaannoksista. Muistaakohan kukaan edes Watergaten? Paitsi Olivet Stone. Mutta, olisipa Woody Allen upea vaihtoehto seuraavaksi presidentiksi: softcore- ja hardcore-osastot on jo läpikäyty! Mihin hän presidenttinä pystyisikään…

No, leikki leikkinä, mutta muutamalla totuuden siemenellä. Kyllä meikäläisen lintukodon kamaralla kotimaisen laatumedian Ahtisaari-herjat, -pilkat ja -imitoinnit jäävät sadoin jaardein jo lähtökuopissa verrattuna rapakon takaiseen meininkiin. Siellä kaikki on suurta, kaunista ja mahtavaa. Niin myös presidentti-ivakin: tehdään ironiaelokuvia miljoonabudjetein Hollywood-staroilla kyllästettynä. Ja hulppein tuloksin. Ei käy kieltäminen. Barry Levinsonin Häntä heiluttaa koiraa (Wag the Dog, 1997) oli vallan mainio kuvaus siitä, mitä tapahtuu kulissien takana ja edessä, kun pressa luikauttaa alaikäistä partiotyttöä. Hienoa satiiria, varsinkin kun todellisuus kurkkaa jo nurkan takana paljon pahempana. Lähelle Levinsonin leffan nauruhermoja rassaavia shokkitehoja pääsee myös Mike Nicholsin suorastaan kärsivällisen pisteliäs Päävärit, jossa kurkataan kautta rantain Clintonin parhaimpiin/pahimpiin pyrkyryysvuosiin, kun elokuvan kerrassaan lipevä kuvernööri tyyrää lentävää hollantilaistaan apureidensa kera kohti presidentin manttelia jättäen vain limaisen vanan ja muutaman äpärän jälkeensä.

Turpiin tuli

John Travoltan kiusallisen hurmaavasti ruumiillistama, puolueensa ehdokkuutta ahnaasti kaikilla soluillaan huoraava kuvernööri Jack Stanton on makeaa katseltavaa. Hänelle joka ikinen tien ylittävä, taikauskoisille harmaita hiuksia kasvattava musta yhdeksän hengen kissa olisi kateellinen, sillä niin suvereenisti etelän nuoleskelija luovii härskisti mistä menneisyyden likasangon antimesta tahansa. Ja eihän se ole pitkä askel siirtyä discoilun kulta-ajan parkettien partaveitsestä presidenttipelin tavallisia kadun tallaajia lipovaksi ruskeakieleksi ja paneelien paatuneeksi parraajaksi. Kyllä olisin vaikka Oscarin suonut. Travoltan kuvernööri on sen verran lipevä, silkkaa sontaa jauhaen sympatiat itselleen manipuloiva ja moukat mukaansatempaava politisoinnin kehäkettu, että oikein hävetti. Näin eduskuntavaalien jälkeen todellisuuden hypnoottiset muistumat muistuttivat itsestään liikaakin. Löytyihän täältäkin niitä imeliä, eläkeläisten ja seniilien ääniä kerääviä patenttihymyjä tv:stä, aukeamakaupalla lehdistä ja jokaisesta lampputolpasta. Kyllä tuli henkisesti turpiin tätä leffaa katsoessa.

Ja elokuvan hyvistä sivuosista (mm. Adrian Lester, Kathy Bates, Billy Bob Thornton ja Emma Thompson) puheen ollen: Dallasin JR. nappasi pisimmän korren. Hänen kohtalonsa on niin surkuhupaisa, että voi sitä vahingoniloa. Larry Hagmanin esittämä hiljaiseloa viettänyt entinen puolueaktiivi on aluksi niin puhdas pulmunen, että pahaa tekee. Yllättäen ehdokaskamppailuun ilmestyvä kuvernööri vaikuttaa aidon vilpittömältä, rehelliseltä mieheltä - ilmankos hän on tarinan kuvernööreistä se fiktiivinen hahmo. Ja niin Stantonin kätyrit kaiveskelevat menneisyyden rautaesiripun takaa esiin kokaiinin imppaamista, homoilua ja sen sellaista päivän valolle sekä kotiäitien ja lapsien tajunnalle arkaa stydiä matskua. Menneisyys se on pyhimykselläkin ja pitäähän sitä oikeutta löytyä pyrkyrillekin.

Nicholsin satiiri olisi voinut olla ilkeämielisempikin. Aivan kuin kaikkia ideoita ei olisi viety loppuun asti, vaikka ne olisivat sinne kantaneetkin. Mutta maltillisuudessa on myös puolensa, sillä eletyn elämän maku on säilynyt yhtä tragikoomisen irvokkaana, vaikka totuus onkin tarua paljon ihmeellisempää. Ainoastaan viime metreillä vedetään takaisin, kun kuvernöörinkuvatus perustelee moraalitonta meininkiään sillä, että paskanjauhaminen on välttämätöntä. Kun vallan avaimet ovat käsissä, todelliset, vastuulliset teot alkavat. Ja hui hai! Onhan näiden korulauseiden toteutuminen kuultu ja nähty. Nappia painamallako pelurista tulee yhtäkkiä pyhimys, kun sen itsensä makuun on totuteltu jo kymmenien vuosien ajan. Lisäksi Pääväreissä on onnellinen loppu. Muussa yhteydessä saisin ehkä oksennuskohtauksen, mutta nyt tapahtuu ehkä vain se, minkä kaikki ansaitsevat. Opetuselokuvana Päävärit on taas kaikille broilereille mitä tarpeellisin: pidä pilisi puntissa pyrkyri!