Dark Floors: The Lordi Motion Picture valkokangas

Suomalaisessa elokuvatuotannossa kauhuelokuvat ovat olleet harvinaisia kummajaisia. Ilolla onkin tervehdittävä tekijöiden rohkeutta lähteä kokeilemaan kotoisen elokuvateon osaamista näinkin vaativan genre-elokuvan parissa. Kauhu kun on lajityyppi, joka ei anna tippaakaan armoa ideattomuudelle ja keskinkertaisuudelle.

Kauhuelokuvan vaikuttavuus ei ole koskaan nojannut suurin tuotantoresursseihin vaan tekijöidensä kekseliäisyyteen. Elokuvahistoriasta voi poimia lukuisia esimerkkejä kengännauhabudjetilla tehdyistä kauhuklassikoista, joissa tekijöiden luova hulluus on ollut tuotantoyhtiöiden kannattavuuslaskelmia tärkeämpi tekomotiivi. Kun onnistumisessa ei ensisijaisesti ole kysymys rahasta, luulisi pimeästä ja syrjäkylien sävyttämästä Suomesta löytyvän aihioita tuulettaa kuluneimpia kauhugenren kliseitä.

Lordin euroviisuvoitto oli raikas tuulahdus ja kirjoitti ansaitusti oman lukunsa suomalaisen populaarikulttuurin historiaan. Lordin viisuvoitto oli myös osoitus alakulttuureissa piilevistä voimavaroista ja vaikutusmahdollisuuksista. Valitettavasti tällaisen voimavaran siirtäminen taiteenlajista toiseen ei ole ongelmatonta. Lordin luonut Tomi Putaansuu onnistui kauhukuvastoista ammentamaan piristävän paluun rockviihteen maskeeratulle showmeiningille, mutta hirviöiden ja pimeydenmantujen takaisinkierrättäminen elokuvaan ei olekaan sitten enää yhtä onnistunutta.

Dark Floors on kauhuelokuvaksi tylsä ja tapahtumaköyhä. Autistista tyttöä tutkitaan sairaalassa. Tuloksettomiin tutkimuksiin turhautunut isä aikoo viedä punaisen liidun perään inttävän tyttärensä kotiin. Matka tyssää sairaalan hissiin sekalaisen seurueen kera. Kun hissin ovet vihdoin avautuvat, kumisevat käytävät tyhjyyttään. Loppu elokuvasta onkin lasaretin käytävillä hortoilua ja piinaavaa odottelua, milloin mikin Lordin hirviöhahmo möyryää jostain nurkasta esiin.

Aikuiskatsojan on liki mahdotonta kokea minkäänlaista pelotetta hassuista hirviöhahmoista. Konsepti toimisi kymmenvuotiaille, mutta heidät on rajattu kohderyhmän ulkopuolelle, sillä sen verran elokuvaa on kuorrutettu gorella ja hurjan näköisillä kuolleilla, että viidentoista vuoden ikäraja on täysin perusteltu. Kauhu- ja tehostekuvasto ovat kuitenkin niin moneen kertaan nähtyjä, että lajityyppiä vähääkään tuntevalle ne eivät tarjoa mitään kiinnostavaa.

Musiikkivideoiden ohjaajana kunnostautuneen Pete Riskin ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän on kyennyt luomaan elokuvaan eheän kauhuestetiikan ja visuaalisuuteen elokuva ei kompuroi. Ulkoasultaan Dark Floors on täysin kilpailukykyinen kansainvälisten kauhutuotantojen kanssa, joita meillekin tulvii lähinnä dvd-markkinoille. Dark Floors saattaakin toimia Riskille samanlaisena teknisen osaamisen käyntikorttina kansainvälisille areenoille, mitä Jäätävä polte oli aikanaan Renny Harlinille.

Mutta se mikä toimii musiikkivideoiden mitassa ei riitä kannattelemaan kokopitkää elokuvaa. Tarvitaan myös tarina ja kunnon käsikirjoitus. Ja Dark Floorsissa ei ole kumpaakaan. Neljän miljoonan euron budjetista olisi luullut riittävän muutama lantti tarinan kehittelyyn ja asiansa osaavan käsikirjoittajan palkkaamiseen.

Dark Floorsin tarinalle on vaikea löytää mitään tarkoitusta tai edes riittävää logiikkaa. Tapahtumia ei pohjusteta, hirviöt ovat irtonaisia möröjä ja tarinankuljetuksen motivointi on yksittäisten kohtausten varassa. Kokonaisuus on vailla tarvittavaa katsomisjännitettä, mikä saa jopa alta puolitoistatuntisen elokuvan tuntumaan etenemättömältä ja sitä myöten pitkästyttävältä.

Sen sijaan, että hirviöiden varaan olisi luotu persoonallinen kauhukertomus, on käsikirjoitus kursittu kasaan keskinkertaisimmista kauhukliseistä. Ilmeisesti käsikirjoittaja Pekka Lehtosaarelle lajityyppi ei ole ollut riittävän tuttu. Toki suljetut tilat, täpärät pelastumiset ja selviytymisestään kamppaileva heterogeeninen ihmisryhmä ovat kauhun kyseenalaistamattomia peruselementtejä, mutta kun asetelmaan on vakavalla naamalla ujutettu takavuosien kiintiömustasta lähtien kaikki tusinakuviot, ajaudutaan juuri sinne keskinkertaisuuden suolle, jonne kauhuelokuvat niin helposti uppoavat. Ja siitä suosta ei nousta edes camp-klassikoksi.