Bruce - taivaanlahja valkokangas

Jim Carrey on ristiriitaista suhtautumista aiheuttava näyttelijä. Parhaiten mies tunnetaan halvoissa komedioissa naamaansa väännelleenä irvileukana, toisaalla mies on tehnyt arvostettuja roolisuorituksia sellaisissa elokuvissa kuten Truman Show (1998) ja Man on the Moon (1999). Vakavat roolit ovat todistaneet Carreyn olevan muutakin kuin meluisa kuminaama. Siksi toivoisikin miehen valitsevan elokuvansa hieman huolellisemmin. Lyöttäytyminen jälleen yksiin tasapaksuja komedioita tehtailleen ohjaaja Tom Shadyacin kanssa ei ole taaskaan kantanut hedelmää.

Monissa ihmisissä on sama perusvika: valitusvirren veisuu siitä, miten mikään ei ole hyvin. Harvapa kuitenkaan itse tekee mitään, mikä voisi oikaista valituksen aiheena olevia epäkohtia. On paljon helpompi haaveilla lottovoitosta tai siitä, että kaikki olisi ihmeellisesti niin kuin itse haluaa. Haaveileminen on helpompaa kuin tekeminen ja tekemisen voi aina korvata valittamisella. Tämä itsekeskeinen opportunismi on länsimaisen ihmisen pahin vitsaus.

Bruce - taivaanlahja painiskelee tämän tematiikan parissa. Vaikka Jumala antaa Brucen valituksiin kyllästyneenä miehelle kaikkivaltiaan voimat ja vallan, ei itseriittoinen mölisijä vaivaudu tekemään muuta kuin muuttamaan asioita niin kuin hän itse haluaa niiden olevan. Itsestään lähtevään vaikuttamiseen ja tekemiseen tämä moderni luuseri ei kykene. Itsekeskeisen opportunismin kritiikkinä elokuva olisi ollut oivallinen ja Jim Carreyn kaltainen virtuoosi olisi hyvin kyennyt kannattelemaan piikikkään satiirin alusta loppuun. Mutta ei. Kun Bruce vihdoin huomaa, että kaikesta vallastaan huolimatta maailma ei pyörikään hänen napansa ympärillä, ylettyy sankarin maailma tasan niin kauas, jotta saa vokoteltua hänet jättäneen typykän takaisin ruotuun. Elokuvan opetus kuuluttaa maailmassa kaiken olevan hyvin, kun itsellä ja läheisellä kaikki on hyvin. Tämän maailmantuhoa myötäilevän filosofian oivaltamiseen ei pinnallisuuteni riittänyt.

Oivasta aihiosta on siis puristettu vain tasapaksua ja perin konservatiivista höttöä. Kenties joillekin on radikaalia se, että Jumala on näsäviisas mustamies, mutta se on laiha lohtu komediassa, jonka pitäisi naurattaa laajemmallakin rintamalla. Pahinta kaikessa onkin, että tekele ei naurata kuin muutamissa irtokohtauksissa. Totaalisesta rimanalituksesta ei kuitenkaan tohdi puhua, kun muistelee alkukesän kengurukurvailuja - ja Jim Carrey ansaitsee oman pallukkansa.