Äpärä valkokangas

Black Lion Pictures on tervetullut lisä suomalaiseen elokuvatarjontaan. Viime viikolla vaihtoehtoiseen elokuvaan keskittynyt yhtiö toi valkokankaille porilaisen samuraielokuvan, ja tällä viikolla luvassa on Dogma-tyylistä kieroutunutta draamaa. Amatööriporukalla tehty kokopitkä elokuva on kunnianhimoinen psykologisen trillerin yritelmä, mutta tarinaltaan aivan liian haparoiva ja kehnosti näytelty ollakseen uskottava.

Jonna (Krista Hannula) ja Simo (Eppu Pastinen) ovat onnellinen nuoripari. Kun heille selviää, että heillä saattaa olla yhteinen isä, ajautuvat kaikki perhe- ja ihmissuhteet kuilun partaalle. Heidän rinnallaan Jonnan veli Jori (Anssi Niemi) yrittää selvittää suhdettaan entiseen raskaana olevaan tyttöystäväänsä.

Perheidyllin ja kulissien särkymisestä kertovassa tarinassa on paljon yhtymäkohtia Thomas Vinterbergin dogmaopein toteutettuun elokuvaan Juhlat (1998), joka myös käsittelee insestiä. Äpärä ei kuitenkaan äidy yhtä villiksi menneisiin pureutumisessaan ja mustan huumorin ilottelussaan, vaan käsittelee vakavaa aihettaan melko pintapuolisesti ja särmättömästi. Siitä puuttuu aito shokeeraavuus, joka saattaisi piristää synkän lohdutonta draamaa, kuten myös aito samastuttavuus ja maanläheisyys, jota ei saavuteta pelkästään käsivarakuvauksella ja pitkillä leikkamattomilla otoilla.

Rajut juonenkäänteet ovat liian villejä ollakseen uskottavia. Sisaruskompleksinsa kanssa painiskelevan Jorin ja hänen eksänsä ymppääminen tarinaan vaikuttaa halvalta käsikirjoitustrikiltä, jonka perimmäisenä tarkoituksena on tuoda elokuvaan lisäminuutteja. Ongelmalliseen perhesuhteeseen viitataan läpi elokuvan, mutta siihen ei koskaan syvennytä tarpeeksi. Jonnan ja Samin hahmot ovat liian ohuita kantaakseen juuri muina kuin tarinaa eteenpäin vievinä juonellisina elementteinä.

Näyttelijöiden suoritukset ovat parhaimmillaankin keskinkertaisia. Voi olla kohtuutonta nipottaa tästä liikaa, kun kyseessä on amatöörivoimin tehty elokuva, eikä se loppujen lopuksi tee elokuvasta erityisen huonoa, mutta varsinkin Eppu Pastinen tuntuu takeltelevan vuorosanoissaan aivan liikaa. Tällä on kenties yritetty tavoitella aitoutta, mutta siitä jää viimeistelemätön vaikutelma. Sama tunne jää yökerhossa tapahtuvissa kohtauksissa, joissa hahmot joutuvat huutamaan kuullakseen toisensa musiikin pauhun läpi. Katsoja ei kuitenkaan kuule musiikkia lähes ollenkaan, ainoastaan hahmojen kömpelöt huudot, mikä ei sovi yhteen elokuvan realismiin pyrkivän tunnelman kanssa.

Äpärä ei kuitenkaan ole kauttaaltaan epäonnistunut trillerin yritelmä, vaan siinä on ajoittain rosoista aitouden tuntua. Pitkät käsivarakameralla kuvatut otokset ovat joskus jopa vaikuttavia, etenkin kun ne seuraavat Jonnan henkistä romahdusta. Nuorilla tekijöillä on selvästi ollut ideoita, tietoa ja yritystä. Se on aina arvostettavaa ja kehaisemisen arvoista, vaikka lopputulos ei silmiä hivelisikään.