Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! valkokangas

Tatulta ja Patulta ei liene välttynyt kukaan sellainen, joka on tällä vuosituhannella ollut tekemisissä alle kouluikäisten kanssa. Outolan voimakaksikon seikkailuihin ja edesottamuksiin on saanut törmätä lasten suosioon nousseiden kirjojen sivuilla. Suosittujen hahmojen päätyminen valkokankaalle on ollut lähinnä ajan kysymys, sillä onhan kotoisten lastenelokuvien rintamalla viime vuosina luotettu lähes yksinomaan menestyneisiin lastenkirjasarjoihin (Risto Räppääjä, Ella sekä Onneli ja Anneli).

Yllättävintä Tatun ja Patun filmiadaptaatiossa on, että kyse on näytelmäelokuvasta. Piirroskuvitetuista kirjoista olisi äkkiseltään luullut tehtävän animaation. Ihmisnäyttelijöihin elokuva ei kuitenkaan kompastu, pikemminkin päinvastoin. Antti Holma ja Riku Nieminen ovat elokuvan eloisa voimavara ja kaiken kruunaa Eedit Patrakan säteily Veerana.

Tarinan saralla meno ei ole aivan yhtä vetovoimaista. Tatu ja Patu -kirjat eivät ole varsinaisia juoniteoksia vaan kirjat on rakennettu jonkin teeman ympärille ja teosten viehätys perustuu paljolti Tatu ja Patun tilannekomiikkaan ja siihen, miten kaksikko lapsenomaisesta näkökulmastaan tarkastelee maailman menoa ja kummallisuuksia, joskus tosin hieman teennäisesti. Konsepti tuo mieleen Mauri Kunnaksen kirjat, joissa on kuitenkin selkeä juonellinen tarina tai tarinoita.

Kanelia kainaloon ei ole suora filmatisointi mistään kirjasta. Tatun ja Patun toinen luoja, Aino Havukainen, on tehnyt elokuvaan käsikirjoituksen, jonka taustalla on löyhästi viime vuonna julkaistu Tatun ja Patun ihmeellinen joulu.

Elokuvassa Vera on kutsunut Tatun ja Patun kylään luokseen Helsinkiin. Veeran vanhemmat, jotka ovat modernisti naisia, pitävät Tatua ja Patua Veeran mielikuvitusystävinä. Kun Veera äitinsä kanssa myöhästyy rautatieasemalta, on Outolan voimakaksikko ehtinyt lähteä omille teilleen suureen Helsinkiin etsimään tietä Veeran kotiin.

Postimerkin taakse mahtuvassa juonessa ei ole liiemmin draaman elementtejä edes reilun tunnin elokuvaan. Kirjojen tapaan teoksen vetovoima on pedattu Tatu ja Patun edesottamuksiin ja kommelluksiin, joiden kautta he yrittävät sopeutua ympäröivään maailmaan. Ote on reipas ja asioita tarkastellaan kirjojen tapaan lapsen näkökulmasta, välillä tosin hieman väkinäisesti.

Parhaimmillaan yksittäiset kohtaukset ovat suorastaan nerokkaita, kuten kohtaus raitiovaunussa, jossa Tatu ja Patu ihmettelevät kanssamatkustajiaan, jotka kaikki tuijottavat ja hiplaavat älykännyköitään. Esimerkin innoittamina kaverukset kaivavat eväsrepuistaan neliskanttiset ruisleivät ja alkavat tuijotella ja sormeilla niitä. Mitä terävintä havainnointia ajastamme.

Yksittäisten neronleimauksien varaan on kuitenkin vaikea rakentaa elokuvaa, jossa juonen ja tarinan pitäisi imaista katsoja mukaan elokuvan maailmaan. Kanelia kainaloon jäikin paikoin tylsäksi, myös mukana olleen lapsikatsojan mielestä. Ja tylsinä hetkinä lapsikin alkaa ihmetellä elokuvassa olevia epäloogisuuksia.

Elokuvan Helsingissä on välillä luminen ja kirpeä pakkastalvi, ja seuraavassa hetkessä sataa vettä. Vaikka Suomen talvi on tunnetusti vaihteleva niin Tatussa ja Patussa sää vaihtelee lyhyen tapahtuma-ajan sisällä sen verran useasti, että asiaan on vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Kyse on ehkä kokonaisuuden kannalta stilistiikasta, mutta toisaalta elokuvan pitäisi kyetä luomaan ehyt ja uskottava maailma, johon voi uppoutua. Epäloogisuudet vesittävät tätä eläytymistä.

Näyttelijät ja yksittäiset oivallukset pelastavat kuitenkin paljon ja pitävät elokuvan suvantohetkinäkin pinnalla. Lapsiperheet voivatkin tänä vuonna aloittaa joulunodotuksen viihteellä elokuvissa.