Iho jossa elän kotikatsomo

Espanjalaisen Pedro Almodóvarin tuorein ohjaustyö sukeltaa syvälle ihmisen minuuden, sukupuolisuuden ja ruumiillisuuden hetteikköön. Ranskalaiskirjailija Thierry Jonquet’n kirjaan Mygale perustuva elokuva on samalla näyttelijä Antonio Banderasin paluu Almodóvarin ohjattavaksi yli kahden vuosikymmenen jälkeen. Banderasin urahan lähti kansainväliseen nousuun pitkälti Almodóvar-yhteistyön ansiosta. Vuoden 1990 Sido minut, ota minut jäi kaksikon viimeiseksi yhteiseksi elokuvaksi ennen kuin miesten tiet taas yhtyivät.

Banderas näyttelee intensiivisellä, liki maanisella otteella plastiikkakirurgi Robert Ledgardia, joka on menettänyt traagisesti sekä vaimonsa että tyttärensä. Näyttelijänä melkoisen aliarvostettu Banderas on taas parhaassa iskussaan omalla kotikentällään.

Työhönsä uppoutunut tohtori Ledgard on kehittänyt keinotekoisen ihon, jota tohtori on kokeillut salaperäiseen nuoreen naiseen Veraan (Elena Anaya). Vera on vankina tohtorin asunnossa valvojanaan vain vanha palvelijatar Marilla (Almodóvarin vanha luottonäyttelijätär Marisa Paredes). Kun Marillan rikollinen hulttiopoika tulee vierailulle ja törmää Veraan niin menneisyyden vyyhdet alkavat purkautua auki.

Ohjaaja on kuvaillut teostaan kauhuelokuvaksi ilman kirkumista ja pelottelukohtauksia. Almodóvar on vain osin oikeassa kuvailussaan, sillä vaikka tarinan avainkohtaukset eivät olekaan traditionaalisessa mielessä katsojan pelottelua, niin ne ovat psykologisesti ja emotionaalisesti suorastaan hyytäviä. Makaaberimmat vaiheet vain korostuvat tarinan muiden draamallisten ja traagisten elementtien rinnalla.

Ledgard on monimutkaisin ja keskenään ristiriitaisin motiivein varustettu, vahvasti tunteva ja persoonallinen hahmo, mutta pelkistetyimmillään hän on klassinen hullu tiedemies, tieteen keinojen väärinkäyttäjä ja omien fantasioidensa sokaisema. Ledgardin valkotakkinen hahmo on viimeinen hahmo, jonka haluaisi seisomaan oman sairasvuoteen vierelle ja kertomaan, mikä operaatio on nyt ohi.

Elena Anayan vivahteikkaan sensuellisti esittämän Veran arvoituksen ratkeaminen on melodramaattisen vahva hetki, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin ja asettaa elokuvan aikaisemmat vaiheet entistäkin vinksahtaneempaan valoon. Veran kohdalla pinnan alla olevat salaisuudet ovat konkreettisia. Keinotekoiseen ihoon verhotun Veran identiteetti on kirjaimellisesti luonnonvastainen, koska kyse ei ole luonnonvalinnasta eikä Veran omasta valinnasta vaan jonkun toisen pakkomielteestä. Anaya näyttelee hyvin hahmon kehitystä ja henkistä puhkeamista toukkavaiheesta perhoseksi. Vera karistaa passiivisen tahdottomuuden yltään, hyväksyy sen, ettei asioita voi enää muuttaa ja hyväksyy lopulta minäkuvansa ottamalla aktiivisemman roolin.

Almodóvarin ohjaustyö on varmaotteisen kaunista ja sulavan unenomaista siitäkin huolimatta, että tässä unessa on pohjimmiltaan kyse painajaisista. Elokuvan visuaaliset puitteet ja hienovarainen, taiten valittu musiikki ovat luontevan tyylitelty osa mestariohjaajan tavoittelemaa kokonaisnäkemystä, ja ohjaaja yltääkin yhteen uransa vakuuttavimmista lopputuloksista.