Särkyneet syleilyt valkokangas

Sokeutunut kirjailija Harry Caine (Lluís Homar) kuulee uutisen rikkaan liikemiehen kuolemasta. Tapahtuma herättää Harryssa ja hänen läheisissään tarpeen palata hetkeksi takaisin 14 vuoden päähän, aikaan jolloin Harry ansaitsi elantonsa kirjojen sijaan elävillä kuvilla. Reilu vuosikymmen aiemmin hän oli elokuvaohjaaja Mateo Blanco, ja sylissään hänellä oli elämänsä rakkaus.

Suuren menestyksensä kynnyksellä Mateo palkkaa uuden komediansa pääosaan näyttelijänurasta haaveilevan Lenan. Kaunotar on suhteessa vanhan ja rikkaan miehen kanssa, joka ei mustasukkaisena suostu jättämään nuorta silmäteräänsä noin vain vartiotta, vaan ryhtyy elokuvan tuottajaksi. Kolmiodraama on katettu, ja rakkauden huumassa Mateon/Harryn silmien ohi kulkeneet hetket saavat vastauksensa vasta nykyisyydessä.

Ohjaaja Pedro Almodóvar, jonka ura kattaa muiden muassa elokuvat Kaikki äidistäni (1999), Puhu hänelle (2002) ja Volver – paluu (2006), on uusimmassa tuotoksessaan omalla alueellaan, sekä sisällöllisesti että muodollisesti. Särkyneet syleilyt ei vain kerro elokuvan tekemisestä, vaan se myös noudattaa Almodóvarille ominaista ajassa polveilevaa rakennetta. Tarinankerronta on monimutkaisuudessaankin oivaltavaa ja voimakkailla väreillä kyllästetty visuaalinen maailma on kuin pussillinen herkullisia karamelleja. Penélope Cruz, jonka ilmeikkäästi vanhenevat kasvot näyttävät valkokankaalla ihanammalta kuin yhdessäkään ripsivärimainoksessa, on elokuvan ehdoton timantti.

Tarinan kannalta ratkaisevien osien välissä on kuitenkin joitain irrallisia kohtauksia, jotka vaikuttavat leikkausjäännöksiltä. Ne murentavat yhtenäisyyttä ja intensiteettiä muutenkin pitkäkestoisessa elokuvassa. Vielä viimeisissäkin kohtauksissa kokki yrittää heittää soppaan mitä erilaisimpia aineksia, mutta niistä ei oikein ehdi kypsyä mitään. Toisaalta irralliset ainekset tuovat päädraaman keskelle almodóvarilaista huumoria. Samaa lajia edustaa Mateon työn alla oleva komedia. Niin hyvä kuin itse elokuva onkin, tekisi mieli nähdä se komediakin kokonaan!

Särkyneet syleilyt on elokuvaohjaajan peiliin katsomisen hetki. Almodóvar pohtii, onko elokuvantekijän elämäntyö kokonaan menetetty, jos häneltä riistetään taidemuodon keskeisin elementti, visuaalisuus? Kuvallisuus on teemana tarinan sisälläkin. Todellisuuden ja kuvan rajoja koetellaan, kun puolivahingossa koko episodi taltioituu videokameran linssin läpi. Muistot eivät elä vain kuvina sokeutuneen miehen päässä, vaan ne ovat myös kaikkien muiden nähtävissä ja koettavissa. Tarina puolestaan voisi olla ohjaajan visio pahimmasta mahdollisesta suhteesta elokuvan tuottajaan.

Sitä ei käy kiistäminen, että espanjalaisen nykyelokuvan kultasormi hallitsee taidelajinsa muodon lähes täydellisesti. Vaikka itse kertomus ei jokaisen tuotoksen kohdalla osuisi katsojan emotionaaliseen ytimeen, ehtaa Almodóvaria tuskin voi sivuuttaa. Mutta jääköön uskollinen yleisö vielä odottamaan sitä ohjaajan uran kiistatonta kruununjalokiveä.