Pinnassa pitäytyvät syleilyt

Pedro Almodóvar kuuluu Quentin Tarantinon kanssa niihin ohjaajiin, joiden huonojenkin elokuvien kohdalla on tapana todeta, että vaikka elokuva on huono, on se silti parempi kuin keskiverto Hollywood-elokuva. Eli itse asiassa aika hyvä. Tämänkaltaiseen käytökseen on olemassa monta syytä, joista yksi on luultavasti kyseisten ohjaajien taipumus voimakkaaseen tyylittelyyn ja välineestään tietoiseen, tunnistettavaan elokuvakerrontaan.

Molempien ohjaajien huonoista elokuvista on paikoitellen vaikea sanoa, mihin ne yrittävät tähdätä. Epämääräisyys annetaan kuitenkin ohjaajalle anteeksi, koska hänen tiedetään olevan merkittävä ja kunnioitettava auteur. Tai sitten ohjaajassa on jotain, joka onnistuu koskettamaan huononkin elokuvan takaa.

Särkyneet syleilytTarantinon Kunniattomien paskiaisten (2009) tapaan Almodóvarin uusimmassa elokuvassa, Särkyneet syleilyt, itse elokuvalla on temaattisesti merkittävä rooli. Elokuva kertoo elokuvaohjaaja Mateo Blancosta (Lluís Homar), joka rakastuu elokuvansa päätähteen Lenaan (Penélope Cruz). Kolmiodraama on valmis, sillä näyttelijätär on suhteessa elokuvan tuottajan Ernesto Martelin (José Luis Gómez) kanssa. Mustasukkainen tuottaja sanelee elokuvan kulun, mikä harmittaa ohjaajaa. Kolmiodraaman lisäksi elokuvan toinen keskeinen tapahtuma-aika on 14 vuotta Mateon elokuvan kuvaushetkeä myöhemmin. Ohjaajasta on tullut sokea kirjailija Harry Caine, joka kuulee eräänä päivänä radiosta tuottajan kuolemasta. Tämä palauttaa Cainen mieleen menneisyyden viitan alle piiloutuneet tapahtumat.

Almodóvar kuljettaa elokuvaansa useiden eri tyylilajien välillä risteillen. Elokuva siirtyy hetkessä absurdista roskatason komediasta ylinäyteltyyn melodraamaan. Välillä tunnelmaan ujutetaan kevyitä film noir -tunnelmia, mutta ilman varsinaisia rikosjännitteitä. Elokuvan käsikirjoitus on kiemurainen ja paikoin haastava seurattava. Värit loistavat läpi elokuvan kirkkaina ja kohtaukset ovat monin paikoin sommitelmallisia. Elokuvasta löytyy paljon viitteitä niin Almodóvarin omiin elokuviin kuin elokuvan historiaan yleensä. Mateon tekemä elokuva muistuttaa huomattavan paljon Almodóvarin elokuvaa Naisia hermoromahduksen partaalla (1988).

Särkyneet syleilytSärkyneitä syleilyjä edeltäneen Volver – paluu (2006) -elokuvan tapaan näyttelijöistä elokuvan keskiössä on Penélope Cruz. Viime aikoina jonkinlaisessa nousussa olleen Cruzin näyttelijäntaidot piiloutuvat kuvauksellisten kasvojen taakse. Tässä mielessä nukkemainen Cruz sopii Almodóvarin pinnassa pitäytyvän elokuvan kokonaisuuteen, jossa henkilöiden psykologinen tunnistettavuus peittyy ohjaajan pystyttämän fantasiamaailman alle.

Parhaimmillaan Almodóvar osaa tehdä koskettavaa ja räväkkää elokuvaa, josta löytyy kiinnostavia henkilöhahmoja. Kaikki äidistäni (1999) ja Puhu hänelle (2002) kuuluvat uuden espanjalaisen elokuvan eliittiin. Tällä kertaa almodovarilaisen tyylicocktailin ainekset eivät kuitenkaan sekoitu luontevasti. Polveileva käsikirjoitus kantaa huonosti ja elokuvanteon ympärillä pyörivä tarina ei ime mukaansa. Myöskään tyylitellyt ja samastumispinnattomat henkilöhahmot eivät herätä kiinnostusta.

Kokonaisuutena Särkyneet syleilyt on välityömäinen ja hieman sekava. Se jättää suuhun pettymyksen jälkimaun, jota ei pysty parantamaan edes ohjaajan nimi.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,1 / 13 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com