Kaikki äidistäni valkokangas

Pedro Almodovarin uusi ihmissuhderevitys palkittiin Espanjassa vuoden elokuvana ja Almodovar itse vuoden ohjaajana. Pystit puhuvat tällä kertaa asiaa. Espanjalais-stereotypian mukaisesti paikallisten miesten kuuluisi olla kiiluvasilmäisiä karvarinta-gigoloita. Almodovar on onneksi kiinnostunut naisista aivan toisella tavalla. Hänen vahvuutensa on aina ollut sukupuoliroolien ehdoton, mutta silti lämmin ironisointi. Kaikki äidistäni on jälleen vahvojen naishahmojen varaan kirjoitettu, liikuttavasti satumainen kertomus. Ohjaajan itsevarmuutta on pakko ihailla. Almodovar ei todellakaan näpertele. Hän ei kerro vähemmästä kuin rakkaudesta ja kuolemasta.

Vanhaa vimmaa Espanjan kansallisaarteen uudemmista töistä on ehkä turha hakea, mutta tarkkanäköisyys on tallella ja lämpöä on lisätty. Almodovarin edellinen ohjaus Lihan värinä jätti koskettamatta, jälki tuntui merkillisen päämäärättömältä ja lattealta. Kaikki äidistäni on taas intouduttu räiskimään riittävän komeilla väreillä. Filmi on arkipäivän melodraamaa, vaikka kuuluisuuksien parissa teatteripiireissä liikutaankin. Manuela (Cecilia Roth) on madridilainen sairaanhoitaja ja yksinhuoltajaäiti, joka ei ole kertonut 17-vuotiaalle, kirjailijaksi aikovalle Estebanilleen (Eloy Azorin) tämän isästä mitään. Syntymäpäivänsä iltana poika kärttää jälleen kerran äidiltään tietoa isästään. Manuela ei taaskaan saa kerrotuksi ennen kuin tapahtuu jotakin odottamatonta, jotakin joka pakottaa Manuelan lähtemään Barcelonaan etsimään entistä miestään.

Sattumien kohtalo

Barcelonasta löytyy nautittava katras Manuelan vanhoja ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Jälkimmäisiin kuuluvat Marisa Paredonin viisaudella esittämä tähtinäyttelijä Huma Rojo, tämän nuori heroinisti avustaja-suhde Nina (Candela Pena) sekä nunnaksi aikova Rosa (Penelope Cruz). Hetket vanhan rakkaan ystävän, karskinherkän transvestiitti La Agradon (Antonia San Juan) kanssa kuuluvat elokuvan kauneimpiin.

Almodovar kehittelee henkilöidensä välille toinen toistaan vauhdikkaampia ihmissuhdedraamoja, enkä nyt tarkoita pelkkiä rakkaussuhteita. Yllätykset ja traagiset sattumukset vaanivat jatkuvasti. Elämä saattaa lähteä uuteen suuntaan hyvin pienestä töytäisystä tai mielijohteesta. Tarina kulkee kuin musiikkikappale. Filmissä nimittäin käytetään enempiä alleviivaamatta viehättävää kertosäetyyppistä rakennetta. Tapahtumat, eli kuolemat, lähdöt ja palaamiset, kohtaamiset ja lauseet kertautuvat ja nousevat esiin uusina variaatioina. Tämän voi kokea kohtalonomaisuudeksi, mutta silloin kohtalo on arkipäivän pienten päätösten kasaantumisesta nouseva sattumanvarainen voima.

Elämän teatteri

Teemojen varioiminen kohtauksesta toiseen muistuttaa myös teatterista. Näyttämö ja sen taus ovat keskeistä miljöötä myös elokuvan tarinassa. Lavalla kohtaukset toistuvat päivästä toiseen melko samanlaisina, heroinistikin voi rutiinilla hiihdellä roolinsa, mutta elämää ei voi vastaavalla tavalla hallita. Erilaisten roolien avulla voi kyllä yrittää.

Filmin nimi on merkityksellinen. Kaikki äidistäni lainaa ja muuntaa Vincente Minellin Hollywood klassikkoa Kaikki Eevasta. Nimen mukana on lainattu myös siihen sisältyvä ironia. Almodovarin henkilöt pyrkivät kohti kontrollia ja haluavat todella tuntea toisensa. Kukaan ei kuitenkaan voi tietää lähimmäisestä kaikkea. Kaikkea ei henkilöistään kerro koskaan elokuvakaan.