Huono kasvatus valkokangas

Pedro Almodóvarin uusin elokuva Huono kasvatus jatkaa ohjaajalleen tuttua teemaa rakkauden voimasta tuhota. Se tuli tasapainoisimmin kiteytetyksi menestyksekkäässä Kaikki äidistäni -elokuvassa. Siinä Almodóvar marssitti näyttämölle prostituoidut, homoseksuaalit, narkomaanit ja transihmiset tavalla, joka riisui konservatiivisetkin elokuvanystävät aseista. Yhtäkkiä Almodóvarin kuvaama elämä marginaalissa olikin salonkikelpoista taide-elokuvaa pikantein maustein, jota kelpasi mennä katsomaan koko perheen voimalla. Takana olivat aiemmin Almodóvarille ominaiset räväkkyys, anarkia ja kieroutunut huumori sekä sitä kautta kirpeän raikas kritiikki sovinnaisuutta vastaan.

Huono kasvatus jatkaa selvästi Almodóvarin Kaikki äidistäni ja Puhu hänelle kaltaista hillittyä linjaa. Elokuvan tarina polveilee vuoden 1980 Madridin ja 1960-luvun katolisen poikakoulun välillä. Se keskittyy miesten välisiin tasapainottomiin suhteisiin, joissa himoitaan rakkautta keinoja kaihtamatta. Pääpari, poikakoulun rakastavaiset Ignacio ja Enrique, joutuvat erilleen isä Manolon mustasukkaisuuden vuoksi. 16 vuotta myöhemmin Ignacio ja Enrique tapaavat. Ignacio tuo ensirakkaudelleen käsikirjoituksen, joka perustuu heidän rakkaustarinaansa. Enrique pitää lukemastaan ja aloittaa siihen pohjautuvan elokuvan työstämisen.

Huono kasvatus ei olisi Almodóvar-elokuva ilman ohjaajansa puumerkkejä: intohimo, rakkaus ja kuolema pyörittävät roolihahmoja kuin marionetteja. Tarina monimutkaistuu ja saa yllättäviä käänteitä, mikään ei ole sitä miltä ensin näytti. Roolihahmoihin kuuluu automaattisesti homoseksuaaleja ja transihmisiä. Ei siinä mitään vikaa, päinvastoin. On ilahduttavaa, että seksuaalivähemmistöt ovat esillä muunkin kuin seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Poikarakkaus ei enää ole se juttu, vaan miten se kerrotaan.

Almodóvar on uransa aikana kehittänyt johdonmukaisesti vahvan omanlaisensa visuaalisen kuvaston. Hänen uusin elokuvansa onkin hyvin kaunis. Lavastus, puvustus ja kuvaus takaavat sen, että Almodóvarin rikas väripaletti hehkuu. Ensisijaisesti Almodóvar on kuitenkin ollut tarinankertoja, mutta nyt tarina hukkuu jonnekin himojen labyrinttiin. Liha värisee, mutta se ei kosketa. Katolisuus ja pedofilia ohitetaan olankohautuksella, samoin Madridin kuohuva kulttuurielämä Francon kuoleman tuoman vapauden jälkeen. Huonossa kasvatuksessa ne ovat esillä vain esteettisinä rekvisiittoina, viittauksina ohjaajaan itseensä, eivät suinkaan taustana, jota vasten tarina ja sen henkilöhahmot piirtyisivät selvemmin. Huono kasvatus on kuin Gael García Bernalin esittämän Zaharan enkelinkasvot: pelkkää kaunista kuorta vailla substanssia. Tämä on sääli, koska nyt jos koskaan Almodóvarin olisi helppo ravistella katsojiaan, jotka ensin houkutteli luokseen kauniilla kuvillaan.