Public Enemies valkokangas

Michael Mannin 1930-luvulle sijoittuva Public Enemies kertoo pankkirosvo John Dillingerin (Johnny Depp) 14 kuukauden mittaisesta amok-juoksusta, jonka aikana mies oli Amerikan yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Tähän kertomukseen mahtuu näyttäviä pankkiryöstöjä, lukuisia tyyliteltyjä tulitaisteluja, mustia Fordeja sekä Dillingerin ja naulakkoneiti Billie Frechetten (Marion Cotillard) välinen rakkaustarina. Dillingeriä vastaan asettuu määrätietoinen liittovaltion G-mies Melvin Purvis (Christian Bale), joka hankkii lain kirjaimesta ja hengestä välittämättä rinnalleen etelävaltiolaisia palkkatappajia Dillinger-jahtiin. Poliisi-rosvoleikin sijaan miehet käyvät armotonta, väkivaltaista sotaa, jossa vankeja ei oteta. Taustalla häämöttää järjestäytyneiden rikolliskartellien nousu, J. Edgar Hoover ja FBI:n perustaminen sekä lama-ajan gangstereiden ympärillä pyörinyt mediasirkus.

Public Enemiesin ohjaaja Micahel Mann tunnetaan – Miami Vicen ohella – erityisesti tyylitellyistä rikoselokuvistaan (Collateral, Heat). Public Enemies on tällainen, kauttaaltaan hyvin elokuvallinen elokuva. Mann ei edes pyri realismiin vaan antautuu rehellisesti omalle gangesterinäkemykselleen. Tarkasti rakennetun ajankuvan sijaan Public Enemiesissä tärkeämpää on uskollisuutta ja velvollisuutta käsittelevä tarina, jota pastissinomainen miljöö korkeintaan tukee. Viimeistään digitaalinen HD-kuvaus kaikkine rosoisine, paikoin jopa amatöörimäisine virheineen tuhoaa illuusion historiallisesta elokuvasta. Kameratyöskentely ei ole tyypillisen Hollywood-elokuvan tavoin häivytettyä, vaan iskee suoraan silmille ja pakottaa kiinnittämään huomiota yksittäisiin, rikkaisiin ja intensiivisiin kuviin.

Public Enemiesin näyttelijät on valittu erinomaisesti tukemaan Mannin rikostarinaa. Vuoden 2004 Collateralissa Mann laittoi Hollywoodin ärsyttävimmän A-sarjalaisen Tom Cruisen luopumaan maneereista ja esittämään pelottavan uskottavaa palkkamurhaajaa. Public Enemiesissä Mann kuorii niin ikään liian usein maneereihinsa hukkuvasta Johnny Deppistä tyylikkään elokuvagangsterin ja Balesta kovaotteisen erikoisagentin sekä vähäeleiset lain kasvot. Näyttelijätyössä Cotillard ei jää pätkääkään Deppistä ja Balesta jälkeen, mutta jää auttamatta päämäärilleen fanaattisesti omistautuneiden miesten jalkoihin.

Mann rakentaa Public Enemiesistä fatalistista tragediaa, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Tapahtumat etenevät kohti väistämätöntä loppuaan, ilman että henkilöt voivat juurikaan vaikuttaa kohtaloonsa ja vaikka elokuva onkin perusvireeltään hiljainen, jopa surumielinen, etenevät tapahtumat myös hieman liian nopeasti, jotta hahmojen kehittämiselle jäisi aikaa. Toki etäännytys sopii elokuvan viileään tunnelmaan, mutta muutamaa avainkohtausta lukuun ottamatta elokuvasta puuttuu kaikki tunne ja henkilöhahmot jäävät hieman liian ontoiksi.

Dillinger ja Purvis ovat silti oivallinen taistelupari; kummallakin on taistelussa panoksena koko elämä ja Mannille tyypillisesti ero lain ja rikoksen välillä on häviävä. Jäljelle jäävät kaksi keinoja kaihtamatonta herrasmiestä, jotka ovat viimeiseen asti lojaaleja ja joilla on lopulta enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Samalla Dillinger ja Purvis ovat reliikkejä Yhdysvaltain myyttisestä gangsterimenneisyydestä. Purvisilla on Chicagon poliisin tiloissa oma Dillinger-erikoisyksikkönsä, vaikka pankkirosvo saa saaliikseen ainoastaan hiluja verrattuna täysin vapaasti toimivien rikollissyndikaattien pyörittämään miljardiluokan mustaan talouteen. Dillinger puolestaan uskoo olevansa lain ulottumattomissa oleva legenda, vaikka on todellisuudessa auttamaton pikkutekijä, jonka aika on auttamatta ohi.

Mannin elokuvien jatkuva vertaaminen ohjaajan magnum opukseen, Heatiin (1994), on turhaa, sillä toisin kuin monilla nykyohjaajilla Mannilla on kyky uudistua ja keksiä itsensä uudelleen säilyttäen samalla tyylinsä tärkeimmät pohjavirtaukset. Silti vertailua ei voi välttää, koska Heat on minkä tahansa rikoselokuvan mittatikku. Public Enemiesien kokonaiskuvasta puuttuu sen verran palasia, ettei se yksinkertaisesti saavuta Heatin mestarillisuutta, mutta on yhtä kaikki nautittava elokuva, joka herättää henkiin lähes kuolleen gangsterigenren sekä näyttää yhden vision siitä, mitä elokuvataiteelta voi digitaalisella 2000-luvulla odottaa.