Kolme viisasta miestä valkokangas

Mika Kaurismäki on viime vuosina keskittynyt musiikkiaiheisten dokumenttien tekemiseen. Onkin ilahduttavaa, että vanhemmalta Kaurismäeltä syntyy edelleen myös näytelmäelokuvia: Kolmen viisaan miehen jälkeen vuorossa on Petri Karran romaaniin pohjautuva Haarautuvan rakkauden talo, joka saa ensi-iltansa elokuussa 2009.

Vaikka Mikan näytelmäelokuvien taso on vuosien saatossa vaihdellut, hänen ihmiskuvauksensa ovat olleet aina kiinnostavia. Edellinen pitkä fiktio Honey Baby (2004) ei ollut kokonaisuutena erityisen onnistunut, mutta siinäkin Henry Thomasin ja Irina Björklundin esittämä pääosakaksikko oli henkilöhahmoina ja ihmiskuvauksina monia tusinatekeleiden vastaavia kiinnostavampi.

Nyt Kaurismäki on rakentanut elokuvansa kolmen pitkänlinjan suomalaisen miesnäyttelijän ja heidän itsensä kirjoittamien dialogien varaan. Perinteistä käsikirjoitusta ei ole ollut, vaan kukin näyttelijä on kirjoittanut oman hahmonsa, ja kuvauksissa nämä hahmot on laitettu kohtaamaan toisensa. Tämä on tuonut kohtauksiin spontaaniutta ja improvisaatiota annettujen raamien sisällä. Lopputuloksena on aidoimpia keskusteluja, joita valkokankaalla on vähään aikaan nähty. Ero teennäisten suomalaiselokuvien tyypillisen jäykkään replikointiin on huomattava. Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka todistavat suomalaisnäyttelijän osaavan elää roolinsa, kun siihen annetaan aidosti mahdollisuus.

Mikään kokeellinen improvisaatioelokuva Kolme viisasta miestä ei ole. Elokuvalla on selkeä tarinarunko. On jouluaatto ja Pertti Sveholmin esittämä poliisi, Matti, tulee isäksi. Toisaalla Kari Heiskasen valokuvaaja-Erkki miettii päiviensä päättämistä ja Timo Torikan tulkitsema Ranskassa näyttelijänä työskentelevä Rauno on tullut Suomeen perhettään katsomaan. Kullakin on murheensa, joita he päätyvät puimaan lasien ääreen helsinkiläiseen karaoke-baariin osin suunnitellun ja osin sattuman saneleman kohtaamisen myötä.

Heiskasen, Sveholmin ja Torikan kemiat toimivat ja miesten pöytäkeskusteluissa on dynamiikkaa ja mukaansatempaavuutta. Kaurismäki taiteilee juuri sillä rajalla, jonka toisella puolella pitkät keskustelut sisältöineen muuttuisivat vain yhdentekeväksi puhuvien päiden baarihöpinäksi. Kerronnan rytmi onneksi säilyy ja elokuvan kurssi pysyy sujuvana, vaikka kuvakerronnallisesti ei kovin oivaltavasta teoksesta olekaan kysymys. Päähuomio on kolmessa näyttelijässä, heidän sanottavassaan ja kyvyssä luoda uskottavia ja samaistuttavia hahmoja.

Koska elokuvan ydin on tiiviisti näissä kolmessa miehessä, mukaan ujutetut sivuhenkilöt tuntuvat tarpeettomilta. Baarin eksyvä, Irina Björklundin esittämä salaperäinen nainen jää irralliseksi suhteessa koko tarinaan. Osaltaan hahmo provosoi Matin ja Erkin odotettua yhteenottoa, mikä tarinankehittelyn kannalta ei ole kuitenkaan tarpeen, sillä Matin ja Erkin kärhämä on alustettu katsojalle jo varhaisessa vaiheessa elokuvaa. Jos toisena syynä on ollut lohduttavan hahmon tuominen myös Erkin rinnalle harmonisoimaan elokuvan lopun päätöslauselmaa, niin tarinan tematiikan kannalta ratkaisu ei ole ehkä onnistunein. Lohdun ja onnen löytymisen korostaminen muuttuu alleviivatuksi ja samalla nakerretaan pohjaa pois tarinan sivulauseisiin kirjoitetulta puhuttelevalta raadollisuudelta.

Miehiseen dialogiin ei pitäisi sotkea naisia. Tämä pätee myös Raunon näkyyn, jossa hänen kuollut vaimonsa pitää monologin. Miksi? Kyseinen kohtaus rikkoo elokuvan hyvin realistisen tyylin ja paikoin jopa dokumentaarisen otteen. Monologi ei syvennä Raunon ja hänen edesmenneen vaimonsa suhdetta. Kaikki tarvittava miesten menneisyydestä avautuu miesten kohtaamista edeltävien tapahtumien ja heidän käymiensä keskustelujen kautta, missä myös näyttelijöiden työllä on syvä merkityksensä.

Ilman turhia sivupolkuja Kolme viisasta miestä on yksinkertaisimmassa muodossaan kolmen miehen verbaalinen yhteenotto ja kädenpuristus ystävyydelle, mikä tekee siitä vakuuttavan mieskuvauksen. Ehdottomasti syksyn kiinnostavimpia kotimaisia elokuvia.