Mielensäpahoittajan rakkaustarina valkokangas

Neljännen Mielensäpahoittaja-elokuvan myötä voitaneen puhua jo elokuvasarjasta. Kirjailija Tuomas Kyrön luoma änkyrä nähtiin ensimmäistä kertaa valkokankaalla tarkalleen 10 vuotta sitten, kun Dome Karukosken Mielensäpahoittaja (2014) sai ensi-iltansa. Radiokuunnelmissa suomalaisten sydämiin löytänyt hahmo lunasti suosionsa myös elokuvateattereissa, mikä on luonnollisesti poikinut jatko-osia. Tosin loogisten jatko-osien sijaan kyse on ollut enemmän itsenäisistä Mielensäpahoittaja-elokuvista, joita on voinut vaivatta katsoa irrallaan sarjan muista elokuvista.

Kolmannen Mielensäpahoittaja-elokuvan, Eskorttia etsimässä (2022), ohjaajan puikkoihin tarttui joillekin ehkä hieman yllätykseksi Mika Kaurismäki. Kaurismäki on käsitellyt monissa aiemmissa elokuvissaan suomalaisia mieshahmoja terävällä lempeydellä, joten siltä osin ohjaajassa ei ollut mitään ihmeellistä. Kahteen aiempaan Mielensäpahoittaja-elokuvaan verrattuna kolmas elokuva oli kuitenkin jonkinmoinen notkahdus.

Kaurismäen toinen Mielensäpahoittaja eli Mielensäpahoittajan rakkaustarina (2024) on elokuvana ryhdikkäämpi. Oma vaikutuksensa lopputulokseen lienee käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälällä, joka on aiemminkin kirjoittanut Kaurismäen elokuvia. Nyt hahmojen välisissä kohtauksissa on sitä tunnetta ja keskustelun partta, joka on tullut tutuksi monista Kaurismäen aiemmista elokuvista.

Mielensäpahoittajan rakkaustarina alkaa johdatuksella, jossa Mielensäpahoittajan pojat (Iikka Forss ja Ville Tiihonen) koettavat saada isäänsä (Heikki Kinnunen) hoitokotiin. Kenellekään ei liene yllätys, ettei jäärä halua sinne jäädä vaan jatkaa asumistaan omillaan. Vanhenevassa Suomessa tämä resonoi lukemattomiin katsojiin.

Aiemmissakin Mielensäpahoittaja-elokuvissa on ollut yhteiskunnallisia huomioita, mutta Rakkaustarinassa niillä tuntuu olevan kokonaisuudessa aavistus enemmän painoarvoa. Ei kuitenkaan niin, että asioita hierottaisiin katsojan silmille, vaan huomiot on kirjoitettu luontevaksi osaksi tarinaa: aiemmin elämää ja ihmisiä kuhissut kylä on autioitunut ja vanhemman ihmisen kannattaa ehkä sittenkin käyttää vanha öljykattilansa öljyineen loppuun kokematta epäekologisuudestaan syntiä.

Nämä ovat elokuvassa silti sivujuonteita tarinan keskittyessä siihen, miten vanhan äijän sydämessä liikahtaa jotain. Kauppareissullaan Mielensäpahoittaja haistaa oikealta haisevan, siis nimenomaan haisevan ei tuoksuvan, naisen. Jäärä kokee yllättäen inhimillisen auttamisen puuskan, mikä johtaa tutustumiseen oikealta haisevan naisen kanssa.

Jaana Saarisen lämmöllä tulkitsema taiteilijasielu kykenee suhtautumaan karvahattupäiseen ukkoon tarvittavalla rempseydellä. Mielensäpahoittaja joutuu sisimmässään käymään melkoista jaakopinpainia oraalle nousevien tunteidensa kanssa, onhan hän yhden naisen, edesmenneen vaimonsa, mies. Leskimiehen keskustelut ikihongan kanssa kalliolla tavoittavat hahmosta jotain perustavanlaatuista lojaaliutta ja lempeyttä. Alla kuplii aito kysymys vanhemman ihmisen oikeudesta onnellisuuteen.

Elokuvan komediallisuus on sangen vähäeleistä ja lajityyppinä elokuva on enemmän kallellaan hyvänmielen draamaan kuin komediaan. Tunnelma tuo mieleen Kaurismäen tuotannosta Mestari Chengin (2019). Huomionarvoista on, että Mielensäpahoittajan rakkaustarinassa ei ole ainuttakaan ilkeää saati pahaa hahmoa. Tässä on nykypäivän maailmanlopun menon keskellä jotain levollista ja teennäisestä nostalgisoinnista vapaata kaihoa lempeämpään ja ymmärtäväisempään elämänmenoon ihmisten kesken. Rakkauden osoitukseksi ei tarvita timanttisormuksia tai elämysmatkoja paratiisisaarille. Siihen riittää kaurapuuron keittäminen.

Tunnelma on Mielensäpahoittajan rakkaustarinan voimavara, joka pitää elokuvaa pinnalla silloin, kun tarinaa etsii uomaansa. Vain reilun puolentoistatunnin pituudestaan huolimatta suvannoilta ei täysin vältytä. Mukana on turhan pitkiksi venytettyjä ja jopa täytteeltä tuntuvia kohtauksia sinänsä varsin simppelissä tarinassa, joka noudattelee turhankin oppikirjamaisesti klassista kolmen näytöksen rakennetta.

Kaurismäen ansioksi on sanottava, että Suomen kokeneimpiin elokuvantekijöihin lukeutuvana hän hallitsee elokuvallisen elokuvan, jossa miljööt ja maisemat on tuotu taiten osaksi tarinaa ja kuvat soljuvat vaikka tarina ei kummoisesti etenisikään. Tämä ei turhan usein televisioestetiikkaan nojaavassa suomalaiselokuvassa ole mikään itsestäänselvyys.