Elämältä kaiken sain valkokangas

Mika Kaurismäki lukeutuu Suomen kokeneimpiin ohjaajiin yli kolmellakymmenellä elokuvallaan. Pitkään Brasiliassa asunut vanhempi Kaurismäki on viime vuodet tehnyt elokuvia pääasiassa Suomessa. Kotiinpaluu sai alkunsa improvisoidusti tehdystä Kolme viisasta miestä -elokuvasta (2008). Sitä seurasi vuotta myöhemmin Petri Karran romaaniin perustuva komedia Haarautuvan rakkauden talo (2009). Vesku-dokumentista (2010) alkanut yhteistyö Vesa-Matti Loirin kanssa johti elokuvaan Tie pohjoiseen (2012) ja miesten yhteistyö saa nyt jatkoa elokuvassa Elämältä kaiken sain (2015).

Kaurismäen uutukaisessa on paljon samaa hänen aiempien elokuviensa Haarautuvan rakkauden talon ja Tie pohjoiseen kanssa. Haarautuvan rakkauden talon tavoin keskuspaikkana toimii talo, jossa moninainen henkilögalleria kohtaa. Tarinan keskeinen teema käsittelee aikuisen lapsen ja tämän ikääntyneen vanhemman suhdetta samaan tapaan kuin parin vuoden takaisessa Tie pohjoiseen -elokuvassa. Tarinarakenteen, henkilögallerian ja teeman lisäksi samankaltaisuutta on myös elokuvien heikkouksissa ja vahvuuksissa.

Ohjaajan pitkä kokemus näkyy Kaurismäen elokuvissa rutiinina, hyvässä ja pahassa. Perusasiat ovat oikeilla paikoillaan, mutta elokuvista puuttuu tietty into ja innovatiivisuus, mikä tekisi elokuvista osatekijöidensä summaa suurempia teoksia.

Elämältä kaiken sain -elokuvan pääosassa on Armi Toivasen esittämä Tiina, joka palaa lapsuudenmaisemiinsa Naantaliin huolehtiakseen pyörätuoliin joutuneesta isästään Urhosta (Vesa-Matti Loiri). Tiinan mukana seuraa Nokialta potkut saanut avomies Tomi (Peter Franzén) ja tämän teini-ikäinen tytär Emilia (Lenita Susi). Vanhan talon remontointi ei ota sujuakseen, koska Tomilla on peukalo keskellä kämmentä. Tiina palkkaa avuksi Jani Volasen esittämän remonttimiehen, Kaken.

Auvoisan alun jälkeen ongelmat nousevat pikkuhiljaa pinnalle ja ihmissuhteet kiristyvät. Kiinnostavan ja hyvin pedatun alkuasetelman jälkeen tarina rönsyilee yhä uusille sivupoluille liian suuren hahmogallerian takia. Moni tarinalinja jää tyngäksi, kun niitä ei ehditä elokuvan aikana kunnolla käydä läpi, ja osa hahmoista jää juonenkin kannalta tarpeettomiksi.

Uusioperheen muutto saman katon alle ja ikääntyneestä vanhemmasta huolehtiminen olisivat olleet riittäviä teemoja yhdelle elokuvalle ja asetelmasta olisi ollut rakennettavissa ajatuksia herättävä draama sukupolvien kohtaamisesta ja vaiettujen ongelmien seurauksista. Jostain syystä käsikirjoittajien mielestä tämä ei ole riittänyt, vaan mukaan on ympätty toinen tarina epäilyttävästä remonttimiehestä.

Aluksi Kake on vain Tiinan ja Tomin suhdetta hämmentävä tekijä, mutta elokuvan edetessä Kake saa yhä enemmän tilaa ja alkuperäiset teemat tipahtavat kyydistä. Hahmona ja tarinana Kakesta olisi kannattanut tehdä kokonaan oma elokuvansa. Nyt lopputulos on hajanainen yhdistelmä kahta tarinaa.

Rikkonaisuutta lisää tyylilajin vaihtelu, kuten aikanaan Haarautuvan rakkauden talossa. Kumpikin elokuva on tyypitelty draamakomediaksi, mutta tarinoiden painotus on selkeästi draamassa komedian jäädessä mausteeksi. Komedialliseen tyyliin saatetaan vaihtaa aivan yllättäen, kun vakavaan teemaan keskittyneestä kohtauksesta leikataan lähes suoraan olevinaan koomiseen koheltamiseen. Koheltajan rooli on tällä kertaa langennut Franzénin esittämälle Tomille. Alleviivattu komiikka sopii Kummeli-elokuviin, mutta ei draamavetoiseen elokuvaan, jossa komediallisuuden pitäisi olla hienovaraista ja katsojalta hieman oivallustakin vaativaa.

Elokuvan vahvuudet ovat hahmojen välisissä suhteissa ja näyttelijäntyössä. Yksistään Armi Toivasen ja Vesa-Matti Loirin väliset kohtaukset nostavat elokuvan tasoa. Monipuolisesti erilaisia rooleja tehnyt Toivanen on viime vuosien aikana noussut oikeaksi elokuvanäyttelijäksi, joka omaa Suomessa harvinaista valkokangaskarismaa. Kun Toivasen vastanäyttelijänä on nyt Loirin kaltainen konkari, kohtauksissa on luontevaa aitoutta ja sitä kuuluisaa valkokankaan taikaa. Onkin todella sääli, että kahden taitavan näyttelijän keskinäinen työskentely jää elokuvassa lopulta vähäiseksi, kun isän ja tyttären suhde painuu taustalle muiden hahmojen viedessä tilaa ydintarinalta.

Vaikka remontti-Kaken hahmo rikkookin tarinallista kokonaisuutta, onnistuu Volanen luomaan hahmosta kiehtovan erilaisine nyansseineen. Kakella on toki merkityksensä, sillä hän sysää Tiinan raiteiltaan herättäessään kaipuun vahvasta miehestä. Poissaoleva isä ja kaikessa myötäilevä Tomi eivät anna sitä tukea, jota Tiina tarvitsisi. Tämä konkretisoituu marketin parkkihalliin sijoittuvassa kohtauksessa, jossa Tiina pimahtaa, kun Tomi nillittää autoonsa ilmestyneestä mitättömästä naarmusta.

Onnistuneita kohtauksia on elokuvassa paljon. Urhon ja teini-ikäisen Emilian välille kehittyvä ystävyys on elokuvan onnistunein sivujuonne. Vanhuksen ja teinin välisissä keskusteluissa saattaa kyynikon korviin olla teepussifilosofoinnin kaikuja, mutta toisaalta yksinkertaistetuissa toteamuksissa on usein viiltävää viisautta, kuten Emilian ihmettelyssä maailmanmenosta: Miksi tyhmät pääsevät ääneen, mutta viisaat ovat hiljaa?"

Yksittäiset kohtaukset eivät kuitenkaan riitä onnistuneeseen kokonaisuuteen. Loppua kohden elokuva menettää otettaan yhä enemmän, kun kovalla kiireellä solmitaan yhteen sinne tänne viskeltyjä tarinalankoja. Monet ratkaisut tuntuvat pakotetuilta ja loppu jätetään osin avoimeksi. Avoin lopetus saattaisi toimia, mutta loppukohtauksen harmoninen konsensus vie siltä maton alta. Loppukuvassa kaikki löytävät toisensa ja vakavatkin ongelmat sekä erimielisyydet pyyhkiytyvät pois yhteislaulun voimin.