Saksalaista elämänmenoa
Kuullessaan sanan "saksalainen" elokuvallisen materiaalin yhteydessä, moni reagoi hylkivästi. Syy on varmasti jatkuvasti televisiossa esitettävissä, suoraan halpatallista tulevissa saksalaisissa televisiosarjoissa ja -elokuvissa. Ärsykkeen aikaansaavat niiden olematon arkipäiväisdramatiikka, perustavaa kantaa edustava huumori ja henkilöiden kornit arkkityypit (pikkurikollinen: viikset, tuulipuku ja pornolehti). Kyse voi olla myös baijerilaisesta ratsastamisromantiikasta.
Saksalaisen pitkän elokuvan yleinen nykytaso käy lähes yksi yhteen tv-kaman kanssa, tosin valkokankaalla huumori ja sovinistisuus purevat astetta räävittömämmin. Vanhoista taideohjaajista Wenders on "globalisoitunut" ja Fassbinderin kaltaista uutta "näkijää" ei ole ilmaantunut. Saksalainen viihde on juuri sitä mitä on, eikä mikään pyristely totuttua koodia vastaan ole tuottanut kantavaa tulosta.
Tyylilleen uskollisen Wendersin tavoin suomalainen Mika Kaurismäki on ohjannut elokuvia ympäri maailmaa, mutta tehnyt varsin erityylisiä elokuvia. Hänen uusinta elokuvaansa Highway Societya on kuvattu sekä Saksassa että Suomessa ja tuotanto on maiden välistä yhteistyötä. Elokuva on kuitenkin kokonaisuutena hyvin saksalainen, vaikka sen vähäinen huumori onkin leimallisen kaurismäkeläistä.
Tarinan alussa saksalainen Jack Bogart (Kai Wiesinger) herää huolenhäivättä autoromuttamollaan, kunnes kaksi hänen vanhaa rikollis-tuttavaansa tulevat vaatimaan rahojaan takaisin. Jack joutuu lähtemään keikalle Suomeen, salakuljettamaan viinaa ja tupakkaa Venäjän rajalta. Hän tutustuu nuoreen Elisabethiin (Marie Zielcke), joka ylhäistä taustaansa paeten tarrautuu Jackin matkakumppaniksi.
Juonenkehittelyssä on paljon yhtäläisyyksiä Peter Lichtefeldin Junalintujen (1997) kanssa. Kummankin elokuvan tapahtumat käynnistyvät Saksasta ja etenevät toisiinsa rakastuvien miehen ja naisen matkatessa Suomeen. Tarinoiden päähenkilöt ovat tavalla tai toisella pakomatkalla, siksi lähes yhtä paljon seurataan heidän jahtaajiensa toimia. Kumpaakin elokuvaa vaivaavat tästä syystä epätasaisuuden ongelmat.
Highway Societyssa ei liioin mikään nosta kiinnostavasti päätään. Kuluneessa rikostarinassa ei ole jännitettä, henkilöt jäävät lempeän pikkurikollisen ja rikkaan perheen tyttären tapaisiksi ohuiksi hahmotelmiksi, eikä toivottua road movien tunnelmaa pääse koskaan syntymään. Toimivimmat kohtaukset nähdään Jackin ja Elisabethin kemian kehittymisessä. Jos Kaurismäki olisi keskittynyt siihen ja jättänyt rikoksen taustatekijäksi, olisi saattanut syntyä viehättävä alamaailman rakkaustarina. Nyt on syntynyt elokuva, joka muistuttaa saksalaisen poliisisarjan jaksoa: ripaus romantiikkaa rikoksen soppaan.
Erikseen on mainittava Timo Salmisen hieno kameratyö, joka jälleen kerran löytää yllättävistä kohteista havahduttavia näkymiä. Myös näyttelijöissä on taitoa ja charmia: erityisesti vuonna 1979 syntyneelle, jonkin verran Liv Tyleria muistuttavalle Marie Zielckelle toivoisi tästedes sikiävän roolitarjouksia.
Mika Kaurismäen kaksi edellistä kansainvälistä yhteistuotantoa; naisvankilakuvaus Condition Red (1995) ja Hollywood-komedia L.A. without a Map (1998), olivat muodoiltaan hyvinkin näppäriä ja näkökohdiltaan mielenkiintoisia elokuvia. Highway Society olisi sekin kaivannut vähintäänkin tarkkailevan aspektin saksalaiseen elämänmenoon. Nyt se on tarpeettomasti sitä itseään.