Blindness valkokangas

Nobel-kirjailija Jóse Saramagon Kertomus sokeudesta -kirjasta on tehty brasilialais-kanadalais-japanilainen elokuva, jota tähdittävät laatunäyttelijät monesta eri maasta. Brasilialainen, City of Godin ja Uskollisen puutarhurin ohjannut Fernando Meirelles sai luvan tarttua puikkoihin ja elävöittää tarinan elokuvaksi. Tuloksena on voimakas elokuva, mutta ei mikään mieliin painuva, klassikoksi nouseva erityistapaus.

Paikantamattomassa suurkaupungissa nimettömät ihmiset alkavat selittämättömästi yksitellen sokeutua. Heidät laitetaan karanteeniin hylättyyn sairaalaan, jota valvovat ulkopuolelta aseistetut vartijat. Samaiseen eristykseen joutuvat myös silmälääkäri (Mark Ruffalo) ja tämän vaimo (Julianne Moore). Vaimo on jostain syystä immuuni valkoiselle sokeudelle, ja hän on teeskennellyt sokeaa päästäkseen miehensä mukaan.

Sokeutumisprologin jälkeen elokuvassa ollaan rajoitetuissa, likaisissa sairaalaoloissa ja myöhemmin ulkomaailmassa, jossa koko sivilisaatio on sokeusaallon takia romahtanut. Julianne Mooren hahmo on ainoa, joka näkee kollektiivisen vitsauksen aiheuttaman tuhon ympärillään, ihmisissä ja muussa ympäristössä. Se on raskas taakka kantaa, raskaampi kuin muiden auttajana ja opastajana toimiminen.

Karanteenissa kaikki eivät vedä yhtä köyttä, vaan ahneuteen vajoavan entisen baarimestarin (Gael Garcia Bernal) johtama kolmannen osaston joukko alkaa vaatia rahaa ja palveluksia jakamiansa ruoka-annoksia vastaan. Ykkösosaston naiset uhraavat itsensä yhteisen, inhimillisen edun vuoksi, mutta barbaarimainen hyväksikäyttö ei kestä loputtomiin. Väkivallanteon ja sen moraalin muuntaminen oikeutetuksi jää mietityttämään.

Blindness on yksiselitteisesti dystopia siitä, mitä ihmisyydelle tapahtuu, kun sitä kohtaa yhteinen, laaja tragedia. Koko yhteiskunta ja sivilisaatio romahtavat, hallitus hylkää sairaat, ja ihmisen jäljellejäävänä perusviettinä on selviytyminen. Sellaisessa tilassa moraalikäsitykset ovat häilyväisiä, jotkut haluavat pelastaa itsensä hinnalla millä hyvänsä, toiset vajoavat rappioon, toiset auttavat muitakin kuin itseään ja säilyttävät toivon. Mikä ihmisen lopulta ääritilanteessa erottaa eläimestä? Toisaalta teeman voi nähdä allegorisena muistutuksena esimerkiksi siitä, miten rajoittunut ja riippuvainen ihmismieli on suhteessa näköhavaintoihin. Säilyisikö ihonväriin perustuva erottelu ilman näköaistia tai korvautuisiko se jollain muulla syrjinnällä?

Julianne Mooren hahmo on elokuvan ulkopuolinen ja yksinäinen, ainoana näkevänä henkilönä johtajaksi nouseva, jopa pyhimysmäinen hahmo. Hänen miehensäkin alkaa kokea hänet laupeudessaan ennemmin hoitajana ja äitinä kuin puolisona. Tämä yhden oppaan ulottuvuus luo selviytymistaistelua ja yhteishenkeä pelokkaisiin ihmisiin tukalassa tilanteessa. Lopulta ulosvievän tien löytävän tiiviin ryhmän ihmiset toivovat, että pysyisivät sokeina aina, sillä katastrofaalinen tilanne luo yllättäen sellaista läheisyyttä, jota ei muuten voisi tuntea.

Blindness on ahdistava ja hidas elokuva. Ahdistava siksi, että sitä katsoessaan tunnistaa ihmisen käytösmallit kiusallisen tutuiksi ja joutuu toteamaan, että noinhan tuossa varmaan kävisi. Näin on historia todistanut moneen otteeseen. Hidas siksi, että siinä ei juuri tapahdu juonellisesti, vaan se kuvaa olosuhteita, ihmisen eksistenssiä ja haparointia turvattomassa tilanteessa. Blindness on myös hätkähdyttävä näyttäessään, miten avuton ja riippuvainen ihmiskunnasta yllättävän epidemian armoilla tulee. Rumuuden ja tuhon keskeltä voi löytyä silti kauneuttakin, joka syntyy luottamuksesta ja avuliaisuudesta. Vihjataan, että jos yhdellä näkevällä on sydän paikallaan, voivat muutkin ehkä pelastua, monella tasolla.

Elokuvasta tulee väistämättä mieleen Kärpästen herra, tosin aikuisten versiona. Olosuhteiden armoilla ihmisestä voi tulla mitä vain. Silti Blindness ei pysty samaan pysäyttävyyteen, huolimatta keskitysleiritunnelmastaan ja sijaiskärsijöistään. Se ei onneksi yritä liikaa shokeerata, vaan kertoo, mitä ihmisyydestä jää jäljelle, kun ihmiseltä viedään yksi tärkeimmistä aisteista. Tämän se tekee uskottavasti, mutta kosketus jää puolitiehen. Inhimillisyys kurtistuu vain piirteeksi muiden rinnalla.

Elokuvan äänimaailmaan on syytä kiinnittää huomiota, sillä siinä on korostettuja elementtejä äänen ja vallan suhteista ja niiden merkityksistä kuulon korvatessa näön ensisijaisena aistina.