I, Robot valkokangas

Se ihmisenä olemisen ja inhimillisyyden problematiikka, jonka varaan visionäärisimmätkin scifi-tarinat on rakennettu, juontaa kulttuuriperimässämme juurensa länsimaisen sivistyksen antiikkisille alkulähteille. Populaarikertomuksissa sielun ja ruumiin tematiikkaa on käsitelty edellisvuosisadalta lähtien ja vielä tänäkin päivänä palataan edelleen, jopa kliseen tavoin, 1600-luvulla vaikuttaneen Descartesin ajatuksiin. Kiihkeästi teknologisoituva ja moderniin urbaanisuuteen langennut ihmiskunta pohtii omaa itseään yhä raamatullisessa kontekstissa luodessaan utopioissaan ja dystopioissaan omaksi kuvakseen keinotekoisia jäljenteitä, joiden tarkoitus on palvella ja jalostaa luojansa olemassaoloa.

Scifi-elokuvista Blade Runnerin ja A.I.:n kaltaiset teokset ovat pohtineet ihmisenä olemisen peruskysymyksiä tavalla, jolle on vaikea löytää vertaista koko elokuvakentältä. Osa katsojista ohittaa scifi-tarinat naivistisena hölynpölynä, mutta itsekeskeiset ihmissuhderealistit tuskin kykenevätkään näkemään ihmistä itseään tarkastelulle altistettuna objektina, mikä scifi-elokuvalle on usein lähtökohtainen pyrkimys.

Ohjaaja Alex Proyas on herättänyt mielenkiintoa elokuvillaan The Crow ja Dark City, joten I, Robotilta oli odotettavissa varteenotettavampaa aihekäsittelyä, mihin viime vuosien scifi-toiminnassa on näinä Matrixin jatko-osien aikoina totuttu. Venäläissyntyisen scifi-kirjoittaja Isaac Asimovin kirjaan viittaava I, Robot ansioituu tematiikaltaan Blade Runnerin ja A.I.:n viitoittamille poluille, mutta ylöspanoltaan ei lunasta sitä arvokkuutta, jonka sisältö ansaitsi.

I, Robotin ongelmat ovat ulkokohtaisia. Elokuvan taustalle on tapetoitu väsyttävää toimintaa, heikkotasoisia tehosteita, hämmästyttäviä elokuvan sisäisiä epäloogisuuksia sekä vakavaan aihekäsittelyyn sopimattomia humoristisia kevennyksiä. Alleviivaavan tuotesijoittelun ja Will Smithin kaltaisen pääosaesittäjän ymmärtää osana nykyistä elokuvateollisuutta, mutta aiheen sisältämien potentiaalien uhraaminen toimintanälkäiselle popcorniyleisölle on hämmentävää. Toisaalta elokuvan ohittaminen olan kohautuksin pelkän toiminnallisen pintatasonsa takia olisi osoitus katsojan ennakkoluuloisesta asenteesta sekä kyvyttömyydessä nähdä suurtuotannon puitteissa ohjailtua kollektiivisten mielikuvien kehittelyä ja tämän ohessa tietoisesti tai tiedostamatta tehtyjä oivalluksia.

Näitä oivalluksia I, Robot kätkee sisälleen, vaikka se onkin paljon velkaa edeltäneille mestariteoksille. Muistin, unien ja tunteiden ihmisyyttä nimittäviin määreisiin elokuva lisää logiikan ja todennäköisyyden täydentäen näin sitä inhimillisyyden palettia, jolla ihminen on yrittänyt määritellä itseään suhteessa niin muuhun luomakuntaan kuin keinotekoisiin jäljitelmiinsä. I, Robot tapailee myös globaalia vastuuntuntoa, joka alkaa peruuttamattomasti olla hukassa ylikansallisten korporaatioiden ja suhteettomiin mittasuhteisiin ajautuneen väestönkasvun ja kaupungistumisen puristuksissa.

Siinä missä puolivuosisataa sitten amerikkalainen science fiction varioi kommunismin ja sosialistisen ideologian uhkaa Maan ulkopuolisiin valloittajiin, toimii nykyinen scifi samoin perustein osoittaessaan rengin asemaan tarkoitetun teknologian kykenevän murtautumaan isäntänsä kontrollista ja olemaan uhka vapaasti toimivalle ihmiselle. Samalla konkretisoituu se paradoksi, että vapaasti toimiva ihminen on oman itsensä suurin uhkatekijä ja hollywoodilaisessa skenaariossa pelastajina ovat tietysti ne oikeamieliset sankarit, jotka suoraviivaisin keinoin kykenevät pyyteettömästi saattamaan kompleksisen epätasapainon takaisin yksinkertaiseen ja onnelliseen harmoniaan sekä katarsiksen tarjoavaan loppusulkeumaan. Tästä sudenkuopasta suurtuotannot eivät varmaankaan koskaan kykene pyristelemään ylös, mutta se ei vähennä näihin elokuviin kohdistuvaa temaattista mielenkiintoa.