Magnolia valkokangas

Magnolia on ohjaaja Paul Thomas Andersonin toinen suurempi elokuva. Pari vuotta sitten ilmestynyt Boogie Nights oli elokuva, joka teki Andersonista tähden - ja Burt Reynoldsista vihdoinkin näyttelijän. Magnolia on monisyinen ja monimutkainen elokuva, joka surumielisyydestään huolimatta jaksaa viihdyttää ja koskettaa. Ainoa erhe ohjaaja Andersonilta on elokuvan pituus. Yli kolmetuntisia elokuvia harvemmin jaksaa katsoa. Magnoliakin tuntuu hieman liian pitkältä.

Elokuvassa ei oikeastaan ole kokoavaa juonta. Siinä useat henkilöt, joilla ei alussa tunnu olevan mitään yhteistä tai erityisemmin surkuteltavaa, kohtaavat toisensa päivän aikana. Useimmiten käy ilmi, että näennäinen onnellisuus katoaa, kun hieman raaputtaa pintaa. Jokainen hahmo kohtaa ainakin kaksi toisista päähenkilöistä ja tragiikkaa löytyy jokaisen elämästä.

Philip Thomas Andersonin ohjaajanurassa on lyhyydestään huolimatta jotakin sellaista, joka hiljalleen nostaa häntä kohti kaanonia. Erityisen hyvää Andersonilla verrattuna muihin nykyohjaajiin on henkilöohjaus, sillä hän tuntuu saavan irti useimmista näyttelijöistä enemmän kuin kukaan. Magnoliassa tällainen yllätys on Tom Cruise, joka on aivan ansaitusti ennakkosuosikki jopa Oscarin saajaksi roolistaan limaisena miehisen itsetunnon kohottajana Frank T.J. Mackeynä. Frank Mackeyllä on elokuvan laajin tunneskaala, jota Cruise ilmentää erinomaisesti.

Anderson on tuonut melkein puolet Boogie Nightsin näyttelijöistä myös uuteen elokuvaansa. Bongasin kaiken kaikkiaan kuusi keskeisissä osissa olevaa näyttelijää, jotka ovat molemmissa elokuvissa. Näitä ovat Julianne Moore, Luiz Guzman, Philip Seymour Hoffman ja muutama muukin. Tärkeintä kuitenkin on, että Anderson saa myös heistä taas kaiken mahdollisen valutettua kankaalle.

Magnolian päällekäyvin tunnelma on loputon melankolia. Siinä kerrotaan surullisia tarinoita, joissa kuitenkin on pienen pieni mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Vaikka mieli on musta, toivoa ei kuitenkaan ole hukattu. Magnolia on elokuva itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä. Usein ne suurimmat oivallukset tulevat juuri suurimman kurjuuden hetkellä.