Uusi ihminen valkokangas

Klaus Härön aiemmat elokuvat Näkymätön Elina (2002) ja Äideistä parhain (2005) ovat olleet niin vahvoja teoksia, että ohjaajan kolmannelta elokuvalta oli lupa odottaa paljon, ehkä liikaakin. Uusi ihminen ei ole missään tapauksessa huono elokuva, mutta ainakin itselleni se oli pettymys.

Kaikki Härölle ominaiset visuaalisen kerronnan vahvat elementit ovat mukana: kuvakulmat, sommittelu ja värimaailma ovat tarkoin mietittyjä. Esteettisesti elokuva on kansainvälisestikin korkeaa tasoa. Härö on elävän kuvan taitaja, mutta tarina on tällä kertaa oudon hengetön. Aihe on tärkeä, ja elokuvan suurin arvo onkin vaietun asian esiintuominen.

Eugeniikan varjolla sterilointia harjoitettiin myös Pohjolassa. Rotu- ja jalostusopit eivät suinkaan olleet natsien yksinoikeus. Ajan lääketiede, ymmärrys sairauksista ja perinnöllisyydestä sekä arvomaailma oli toisenlaista kuin nykyään. Nykykatsojan on kenties vaikea ymmärtää steriloinnin inhimillisiä perusteluja, mikäli sterilointilakeja säätäneen yhteiskunnan toiminta ja tila eivät ole tuttuja. Valitettavasti elokuvakaan ei anna riittävää yhteiskunnallista kontekstia aran asian ymmärtämiseksi osaksi omaa historiaamme.

Ennen kaikkea Uudesta ihmisestä puuttuu tarvittava yhteiskunnallinen yhteys nykypäivään, sillä lääketieteen nimissä tehty ihmisten luokittelu ei ole mikään menneisyyden luuranko sivistysvaltioiden kaapeissa. Meilläkin aika ajoin julkisuudessa puhutaan vakavasti ihmisten luokittelusta lihaviin, tupakoitsijoihin, alkoholin käyttäjiin, sohvaperunoihin ja moniin muihin, joiden oikeutta julkiseen terveydenhuoltoon pitäisi rajata. Yksilön näkökulmasta kysymys on vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta, mutta yhteiskunnan tasolla puhutaan merkittävistä taloudellisista asioista ja koko järjestelmän toimivuudesta.

Kjell Sundstedt on kirjoittanut tarinan oman äitinsä ja tämän sisarien kohtaloiden pohjalta. Yksilön selviytymistarina ei riitä rakentamaan yhteiskunnallisen tematiikan kannalta tarpeeksi laajaa aihekäsittelyä. Tämä ei olisi välttämättä ongelma, jos yksilötarina olisi riittävän mielenkiintoinen.

Gertrudin (Julia Högberg) kohtalo on karu. Hän on äitinsä menettäneen monilapsisen perheen vanhin tyttö, joka kunnan toimesta määrätään työlaitokseen. Traagisuudellaan tarina täyttääkin Hollywood-mitat niin hyvässä kuin valitettavasti myös pahassa.

Tarina laitokseen suljettavasta oikeuksiensa puolustajasta ei ole uusi. Uusi ihminen onkin tutun ennalta arvattava ja päähenkilön kehityskaari varsinkin lopun osalta turhan epäuskottava. Elokuvan ongelmat piilevät käsikirjoituksessa.

Mielenkiintoisesti Klaus Härö totesi Inhimillisessä tekijässä, että kun Kjell Sundstedtin äiti oli lukenut ensimmäistä käsikirjoitusversiota puoleen väliin, oli hän kummastellut milloin tarina oikein alkaa. Vaikuttaa siltä, että asiaan pääseminen on ongelma myös lopullisessa versiossa.

Vaikka sterilointi ja siihen alistettujen naisten kohtalo tuodaan esille, niin elokuva ei kykene sanomaan asiaansa riittävän painokkaasti. Valjuus johtuu niin etäiseksi jäävistä henkilöhahmoista kuin yhteiskunnallisten yhteyksien puutteesta. Suljettua laitosta ja sen johtavan hoitajan suhdetta hoidokkeihin ei myöskään kyetä hyödyntämään kuten vaikkapa Milos Formanin elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän (1975).

Gertrudin hahmossa ei ole samaa samaistuttavuutta kuin Äideistä parhaimman Eero-pojassa. Lapsen kokemassa kahden eri kulttuurin ja kodin myllerryksessä oli paljon universaalia aihekäsittelyä. Tämä taso puuttuu Uudesta ihmisestä. Tarttumapintaa työlaitoksen naisiin on vaikea löytää ja he tahtovat koko elokuvan liukua historian vaietuiksi kuriositeeteiksi, mikä ainakin minut katsojana sai suorastaan vaivautumaan.

Kuten alussa totesin, Uusi ihminen ei ole huono elokuva. Klaus Härön tähänastisista pitkistä elokuvista se on kuitenkin kokonaisuutena vähiten onnistunein. Jos Uutta ihmistä vertaa vaikka Olli Saarelan visuaalisesti huoliteltuun Suden vuoteen on ero huomattava. Siinä missä Saarela ei kykene sanomaan kauniilla kuvillaan yhtään mitään, Härö taitaa esteettisesti tyylitajuisen teoksen, joka käsikirjoituksen puutteistakin huolimatta pystyy vakavaan ja tärkeään aihekäsittelyyn.