”Suomessa kuvitellaan, ettei Venäjällä kukaan saa sanoa mistään mitään”

Ari Matikaisen edellinen pitkä dokumentti, Jussi-palkittu Yhden tähden hotelli (2007), kertoi muusikko Jorma Kääriäisestä. Uuden elokuvan keskiössä on jälleen taiteilija ja mies, Neuvostoliitossa vuonna 1947 syntynyt kirjailija Viktor Jerofejev. Hänen tarinansa kautta Russian Libertine – Venäjän vapain mies (2012) valottaa nyky-Venäjän yhteiskunnallista ilmapiiriä ja lähihistoriaa.

Vuonna 1970 syntynyt Matikainen on kotoisin Joensuusta. Hän ei pidä itseään Venäjän harrastajana, mutta kertoo aina suhtautuneensa naapurimaahan uteliaasti.

Itärajalla kasvaneena mietin usein, että mitähän tuolla rajan takana on. Koulussakaan siitä ei oikein puhuttu. Monille Venäjä tai Neuvostoliitto oli yhtä kuin Moskova, Leningrad ja suomalaisten iloiset matkat sinne.

En ole opiskellut Venäjällä eikä kielitaidossanikaan ole kehumista, mutta tein muutama vuosi sitten YLE Teemalle tv-sarjan, jossa tarkasteltiin Suomen ja Venäjän yhteistä taivalta musiikin kautta. Meillähän on molemmilla tämä mollivoittoisuus. Yhteinen sävel-sarjaa tehdessäni oivalsin, miten vähän Suomessa tiedetään ja halutaan tietää tämän päivän Venäjästä.

Dokumentti lähti hahmottumaan, kun Matikainen luki Viktor Jerofejevin omaelämäkerrallisen Hyvä Stalin -teoksen (Like 2007).

Ajattelin, että siinäpä mainion kuuloinen päähenkilö. Viktorilla on hyvin mielenkiintoinen perhehistoria: hänen isänsä oli toiminut Stalinin tulkkina, ja diplomaattielämän myötä Viktorilla oli kosketus myös länsimaiseen elämänmuotoon.

Otin yhteyttä kirjan kääntäneeseen Jukka Malliseen. Lähdimme Moskovaan tapaamaan Viktoria. Tässä vaiheessa olin tietysti lukenut hänen muutkin kirjansa.

On aina arvoitus, miten sopivalta dokumentin päähenkilöksi kaavailtu henkilö lopulta tuntuu. Viktor alkoi heti leikitellä stereotypioilla venäläisyydestä ja ymmärsi välittömästi, mitä olimme tekemässä.

Kahdeksan kassillista kaitafilmejä

Matikainen, käsikirjoittaja-tuottaja Liisa Juntunen ja kuvaaja Hannu-Pekka Vitikainen seurasivat Jerofejevia ja tämän lähipiiriä parin vuoden ajan. Dokumenttiin ei haluttu liikaa puhuvia päitä, joten haastattelujen lomaan on leikattu paljon eri lähteistä poimittua materiaalia.

Halusin ihan tietoisesti sotkea eri tyylilajeja ja tehdä kerronnasta elokuvallista. En itse jaksa katsoa sellaisia dokumentteja, joissa puhutaan puolitoista tuntia tai katsellaan maisemia ja niiden päällä puhetta.

Mielikuvani Moskovasta oli sellainen, että kaupunki on kauhea sotku – sekoitus bling blingiä, pilvenpiirtäjiä ja toisaalta äärimmäistä köyhyyttä. Halusin, että myös elokuvan rakenne ja tyyli hengittäisivät tämän päivän Venäjää. Mukaan piti saada sekä rosoisuutta, hienoutta että historiaa. Tarkoitus oli kurkistaa fasadin taakse.

Viktorin diplomaatti-isän, Vladimir Jerofejevin, kuvaamat kaitafilmit kuvittavat Viktorin ja tämän Andrei-veljen lapsuutta ja nuoruutta.

Hyvä Stalin -kirjassa Viktor mainitsi, että isä oli intohimoinen kaitafilmaaja. Kysäisin ohimennen Viktorilta, oliko filmejä mahdollisesti säilynyt. Seuraavana aamuna hän kiikutti minulle kahdeksan muovikassillista. Isä oli filmannut vuodesta 1953 lähtien koko ajan. Kaitafilmimateriaalia oli yhteensä lähes 40 tuntia.

Kiinnostavia ovat myös elokuvassa nähtävät katkelmat television keskusteluohjelmista, joihin Viktor osallistuu. Puitteet ovat kuin Haluatko miljonääriksi -visailusta, mutta keskustelun sisältö epäsuorine tappouhkauksineen kylmää.

”Kaksintaistelu”-keskusteluohjelma on hyvä esimerkki venäläisestä televisiokulttuurista. Meillä Suomessa on sellainen mielikuva, ettei Venäjällä kukaan saa sanoa mistään mitään, mutta siellähän huudetaan naama punaisena. Ei Suomen televisiossa voisi uhkailla ketään hirttämisellä. Keskustelu venäläisissä tiedotusvälineissä on ihan eri tasolla kuin täällä kuvitellaan. Voi tietysti kysyä, onko hyvä, että se on tuolla tasolla.

Moskovan valot

Elokuvassa toistuvat kuvat yöllisestä Moskovasta komeasti valaistuine pilvenpiirtäjineen. Ilmakuvat Stalinin hampaiksi kutsutuista rakennuksista huokuvat toiminta- ja jännityselokuvista tuttua urbaania estetiikkaa, mutta niillä on myös symbolinen merkitys.

Aina kun jotakin uhkaavaa on tulossa, sitä edeltää taivaskuva. Siellä jossain se tunnistamaton uhka lymyilee. Ennen se oli KGB tai puolue, nyt se voi olla mikä tahansa ääriryhmä, joka vetää herneen nenään jostakin kirjoituksesta. Tuntematon vihollinen on aina tuttua pahempi.

Dokumentti oli huolellisesti käsikirjoitettu, mutta viime joulukuisten duumanvaalien jälkeiset mielenosoitukset yllättivät Matikaisen. Kymmenet tuhannet mielenosoittajat vyöryivät kaduille vaatimaan vilpillisten vaalien uusimista.

Eihän sitä voinut olla kuvaamatta. Saimme näytettyä kuvien avulla toteen sen, mistä Viktor oli puhunut pari vuotta: että pinnan alla kuplii. Olisimme voineet kuvata presidentinvaaleihin asti, mutta halusin jättää elokuvan tietynlaiselle toiveikkuuden tasolle. Jos elokuva olisi loppunut siihen, kun Putin valitaan presidentiksi, se olisi ollut eri elokuva.

Viktorin kirjallinen kapina, joka tuhosi hänen isänsä uran, on metafora sille mitä Venäjä on tekemässä kansakuntana. Vanhaa valtaa vastaan on noustava, jotta voidaan jatkaa eteenpäin.

Dokumentissa nähdään väkivaltaisempaa kuvamateriaalia mielenosoituksista, kuin mitä valtamediassa on näytetty.

Kohtaukset ovat kahden venäläisen kuvaajan kuvaamia. Koska tiesimme, että lähes kaikki pidätetään, emme halunneet suomalaisen kuvaajani kanssa ottaa riskiä. Jos meidät olisi pidätetty, elokuvanteko olisi loppunut siihen. Paikalliset kuvaajat pidätettiin, mutta he pääsivät pian vapaiksi.

Kaiken kaikkiaan Matikainen sai tehdä elokuvaa kiistellystä toisinajattelijasta melko rauhassa.

Pelasimme koko ajan avoimin kortein, haimme Suomen Venäjän suurlähetystöstä kulttuurinvaihtoviisumit emmekä yrittäneet tehdä mitään salassa. Mutta kyllähän siellä tiedettiin, keitä me olimme. Joku saattoi tulla junassa juttelemaan ja tietää kaiken sinusta.

Keskustelu toivottavaa

Vaikka Matikaisen elokuvassa kuvataan Putinin vastaista liikehdintää, ohjaaja itse ei pidä Putinia syypäänä Venäjän ongelmiin.

En yleensäkään usko sellaiseen, että otetaan yksi ihminen ja tehdään hänestä syntipukki. On niin helppoa lähteä haukkumaan Putinia, mutta jos minä olisin hänen paikallaan, niin kylläpä olisin aikamoisen tehtävän edessä.

En halunnut tehdä rikosreportaasityyppistä elokuvaa, vaan tutkia venäläistä järjestelmää ajatuksen tasolla. Saman pohdinnan voisi siirtää minne tahansa, vaikka Suomeen: miten meidän järjestelmämme toimii ja mikä on se oman historiamme varjo, josta ei vieläkään puhuta.

Venäläiseen yhteiskuntaan tutustuminen on tehnyt Matikaisen tietoiseksi suomalaisen keskustelukulttuurin ominaispiirteistä.

Mitä enemmän juttelin Viktorin kanssa, sitä enemmän aloin pohtia suomalaisuutta ja Suomen suuntaa. Venäläisillä protestoijilla on selkeä tavoite: halutaan eroon mielivaltaisesta vallankäytöstä. Mietin, mikä on Suomen tavoite. Onko meillä kaikki niin hyvin, ettei mihinkään enää tarvitse puuttua? Vai elämmekö jonkinlaisessa joukkohypnoosissa?

Oma Venäjä-suhteemmekin olisi hyvä keskustella läpi. Suomettumisen piirteitä on edelleenkin valtavan paljon. Jos kommunismi on Venäjällä pitkä laahus, niin meillä on tämä Venäjä-laahus, jopa Venäjä-trauma. Onko se avattu ja puhuttu?

Pieniä merkkejä keskusteluilmapiirin muutoksesta on toki havaittavissa: hyvä veli-järjestelmästä on alettu puhua ja korruptio-sanakin on ilmaantunut keskusteluun. Mutta päivitystä kaivataan edelleen.

Näillä näkymin Matikaisen elokuvaa ei tulla näkemään Venäjällä yksittäisiä matineanäytöksiä lukuun ottamatta.

Dokumenttien levittämiseen teattereissa ei oikein ole Venäjällä perinnettä. Sellaista televisiokanavaa, joka tämän suostuisi ottamaan, voi olla vaikea löytää.

Olen kuitenkin näyttänyt elokuvan aika monelle venäläiselle. Palaute on ollut äärimmäisen positiivista. Tietysti toivon myös Suomessa asuvien venäläisten löytävän elokuvan. Heidät olisi korkea aika ottaa mukaan keskusteluun.

Lue myös