Ytimessä kotikatsomo

Muutama vuosi sitten surffattiin katastrofielokuvissa aallonharjalla, kun tulivuoret purkautuivat ja asteroidit uhkasivat Maata. Katastrofielokuvat elivät "lajityyppinään" paksusti viimeksi joskus 1970-luvulla. Ilmeisesti viimevuosituhannen lopulla halventunut digitaalitekniikka houkutti taikomaan valkokankaalle erinäköistä tuhoa aivan uudessa mittakaavassa - nyt voitiin kerralla pyyhkiä hulppeannäköisesti pois kartalta kokonaisia suurkaupunkeja, enää ei tarvinnut vain toikkaroida halvoissa pahvikulisseissa. Tuho kutkuttaa aina ihmisen mieltä.

Ytimessä puski markkinoille pari vuotta jälkijunassa ja tekijät paasaavatkin dvd-painoksen lisukemateriaaleissa minkä ehtivät, että kyseessä onkin scifi-elokuva. Uskoo ken tahtoo, mutta katastrofielokuvan leimalta ei Ytimessä välty mitenkään. Maan ytimen kierto on pysähtynyt ja Tellusta uhkaa sähkömagneettikentän katoaminen. Ilman sitä ei elämä pallolla ole mahdollista. Joukko amerikkalaisia tiedemiehiä kehittää ratkaisun ja aloittaa matkan Maan ytimeen torpatakseen ydin-moottorin uudestaan käyntiin.

Kuten aina, katastrofielokuvat perustuvat jollain tavalla todelliseen uhkakuvaan. Tulivuoret purkautuvat tuon tuosta ja asteroidinkin tiedetään tehneen Maassa tuhoisaa jälkeä joskus kauan sitten. Mutta voiko Maan ytimen kierto pysähtyä? Teoriassa kyllä ja mikäli on uskominen sitä tiedeuutista, joka julkaistiin viime keväänä sattumalta juuri vähän ennen elokuvan ensi-iltaa, saattaa Maan ydin oikutella ja magneettikenttä heikentyä jo sadan vuoden kuluttua. Maailmanloppu siis tulee - viimeistään silloin kun aurinko posahtaa tuosta taivaalta parin miljardin vuoden kuluttua. Tällaiset uhkakuvat tekevät ihmiselämästä perin pientä, se niissä kiinnostavinta onkin. Ihmiset vain harvoin pysähtyvät pienuuttaan ajattelemaan ja Hollywoodilainen ideologia on istutettu laajalti kaikkiin, ja sen julistushan kertoo amerikkalaisen ihmisen kykenevän torjumaan kaikki kuviteltavissakin olevat uhkat, niin itse aiheutettuja kuin ne olisivatkin.

Ytimessä on rakennettu katastrofielokuvien kliseistä ilman minkäänlaisia omia ideoita, jos itse elokuvan aihetta eli katastrofin aiheuttajaa ei lasketa. Lopputulos on menevä parituntinen seikkailu, jota katsoessa ei ole tarkoitus ajatella. Tehosteet ovat näille elokuville tyypillisesti vähän sinnepäin ja rooleissa nähdään tunnettuja tekijöitä, mutta ei tähtiä. Kun katsomista ei ota vakavasti, pari tuntia vierähtää vieno hymy huulilla.

Dvd:n lisämateriaalit ovat yhtä epäuskottavia kuin elokuvakin. Making Ofissa tekijät selittävät suu vaahdossa kuinka ohjaaja Jon Amiel, joka ei ohjaustöillään juuri ole edukseen erottunut, on panostanut elokuvassa henkilöhahmoihin efektien sijaan ja tarinaa kuljetetaan eteenpäin henkilöiden ja draaman avulla. Viisitoista minuuttia poistettuja kohtauksia on täynnä juuri henkilökuvia ja sitä kautta tarinaa syventäneitä otoksia, jotka on isketty tylysti leikkaamon lattiaan pois hidastamasta tehosteiden tulitusta ja tarinan etenemistä. Yhtäkään pohjamutiin mennyttä erikoistehostejaksoa ei oltu hyllytetty, vaikka niitä olisi elokuvassa kyllä riittänyt.