Mies, joka luuli liikaa valkokangas

Tietohan luo tunnetusti tuskaa. Mutta tuska pitää hereillä. Ja hereillä ollessa on hyvä hankkia lisää tietoa - ja tuskaa. Tämä kieroutunut yhtälö on täysin selitettävissä, kun tajuamme, että kyseessä on humpuukimaakareiden ja mediateollisuuden masinoima maailmanlaajuinen salaliitto: tiedä ympäristösi ja tiedä itsesi, jolloin olet oman elämäsi ja maailmasi hallinnan osaava ammattilainen. Kunhan seuraat oikeaa kanavaa eli niitä kaikkia ja oikeaa lehteä eli niitä kaikkia. Äläkä unohda meidän ensi viikolla alkavaa tralalaa-teoriaan pohjautuvaa mullistavaa sankarimielenlaajennuskurssia. Lähellä sinua ja sinun tarpeitasi. Hallitse, osaa, suuntaa, tavoittele ja tunne. Mutta ensin Tiedä. Siis seuraa, koe, lue, katso, kuuntele, osallistu, aktivoidu ja harrasta. Saisiko olla muuta. Se on sitten sata miljardia markkaa. Kortilla vai käteisellä? Hyvää päivän jatkoa. Huomenna sitten taas. Kiitos ja näkemiin.

Mutta entäpäs, jos oletkin maksanut turhasta. Ehkäpä peli muuttui sattumalta selkäsi takana. Et vain tiedä sitä. Sinä vain toteutat sitä, mistä alunperin maksoit. Mutta ne luulevat, että sinä tiedät. Eivätkä ne tiedä, että sinä et tiedä. Ja ihmettelevät, kun hötkyt kuin juopunut flipperipallo ja sotket heidän hienot systeemit. Sellaisesta ei pidetä, sillä olet häiriö. Mutta sitähän sinä siis et tiedä. Mutta toisaalta eipä ole tuskaakaan - ennen kuin tulee kuula kalloon, kylähullun leima tai uusi ja mullistava ritiratirallaa-kurssi, ja vieläpä ihan edullisesti. Jos meni vainoharhaiseksi ja sekavaksi, niin se ei haittaa. Tätä jokaisen mielissä pyörivää kiperää eksistentiaalista ongelmaa tarkastellaan myös Jon Amielin tuoreen nerokkaasti nimetyssä elokuvassa Mies joka luuli liikaa.

Wallace Ritchie (Bill Murray) saapuu oman syntymäpäivänsä kunniaksi ja velipojan iloksi Valloista knallien ja sateenvarjojen maahan. Nyt on kuitenkin niin, että veikalla olisi parempaakin tekemistä. On bisneksiä, saksalaisia arvovieraita - ja kotikokkareet. Verihän on vettä laihempaa, joten ei tule kuuloonkaan, että rohjonnäköinen pullaposkiveli sekä älyn ja sofistikoituneen keskustelun riemunegaatio saisi jäädä juhlien ajaksi nurkkia koristamaan.

Hei! Pistetäänkin se teatteriin täältä haisemasta. Ja millaiseen teatteriin. Kysymys on interaktiivisesta Jumalan teatterin uuden sukupolven evoluutioversiosta, jossa sinä olet näytelmään osallistuja sekä sankari, ja näyttämönä on kaupungin kadut. Näytelmän pitäisi alkaa soitosta puhelinkioskiin, mutta koska kyseessä on elokuva, tapahtuu luonnollisesti sekaannus. Samaan puhelimeen soittavatkin ensiksi pahat pojat ja Wallace kietoutuu harmaiden eminenssien pyörittämään agentti- ja salaliittosoppaan, joka on sattumia täynnä. Mutta Wallace sen kuin luulee näyttelevänsä viattomassa ja sovitussa näytelmässä. Seuraa - yllättävästi - kasapäin kommelluksia, ihmepelastumisia sekä väärinkäsityksiä.

Harmiton pölhökomediaelokuva

Mies joka luuli liikaa on komediakeitto, jonka päävihanneksena on amerikkalaisen elokuvaperinteen lajityyppi, jossa yksi suuri väärinkäsitys ja identiteetin sekaannus tuottaa lisää katsojan epätoivon partaalle ajavia sekaannuksia ja väärinkäsityksiä. Lisäksi Mies joka luuli liikaa on saanut teelusikallisen mausteita salaliittoelokuvien ja Bondien kuvastoista sekä pienen hyppysellisen Mies ja alaston ase -elokuvista. Tuloksena on tyyppiesimerkki elokuvasta, jossa katsoja voi huoletta asettaa itsensä tarinan yläpuolelle ja tyytyväisenä nyökytellä ja olla toilailevia henkilöhahmoja viisaampi.

Tämä merkitsee, että katsojalla on pohjimmiltaan tiedossa varsin tylsistyttävä elokuvakokemus. Juonen käänteiden veikkaamiseen ei tarvita sen kummempaa sisäpiiritietoa, kuin muutama katsottu mikä tahansa amerikkalainen valtavirran elokuva. Ainoa hupi sen ohella, että kaivelet veren maku suussa kiusallisen inhottavia popcornien jäänteitä hampaiden ja ikenien välistä, on seurata, miten käsikirjoittaja on nivonnut sattumat ja väärinkäsitykset toisiaan loogisesti seuraavaksi onnettomuuksien jatkumoksi.

Lisäksi Bill Murray ei mitenkään paranna asiaa. Tiedän, että asiasta ollaan toistakin mieltä, mutta itse en juuri koskaan ole jaksanut innostua tästä ikuisesti näitä pikkupoika miehenruumiissa -rooleja heittelevästä näyttelijästä. Jatkuva höpöttäminen sekä ‘varastettu pipari seläntakana’ tai vaihtoehtoisesti ‘olethan minun ikiystäväni’ -kestoilmeily saa minut lähestymään lähinnä väkivaltaisia tunnetiloja. Mitä muihin henkilöhahmoihin tulee, elokuvaan kuin myös Murrayn esittämään hahmoon olisi saatu kummasti särmää, jos tarinan konnat olisivat näyttäneet edes hieman enemmän todellisilta ja uhkaavilta eikä miltään viiden pennin klovneilta, joille jo oman säästöpossun listiminen tuottaisi taktisia vaikeuksia. Hyvän komedian siemen majailee ristiriidoissa ja kontrasteissa, ja niitä tässä mössössä ei ole.

Mitä tästä lystistä sitten jäi käteen? Mies joka luuli liikaa on harmiton, kiltti ja sovinnainen pölhökomediaelokuva, joka ei toisaalta pyrikään olemaan mitään ihmeellistä. Kyseessä on lähes koko perheen sunnuntai-iltapäivän yhteisen pienen hetken täyte, sinänsä ehkä arvokas, mutta jonka jälki haihtuu ainakin aikuisemman katsojan mielistä yhtä nopeasti kuin perjantaipullo parempaan talteen.