Viimeiset viritykset kotikatsomo

Moni räävitöntä komediaa ja pikkutuhmaa polttarisekoilua odottanut varmaankin pettyy, kun etukannen ja mainostekstien mukaan ostettu tai vuokrattu Viimeiset viritykset onkin jotain aivan muuta, kuin mitä on luvattu. Edward Burnsin ohjaama, käsikirjoittama ja päänäyttelemä vähäeleinen draamaelokuva on kaukana komiikasta tai hullunhauskasta hassuttelusta.

Burnsin esittämä kolkyt ja risat -tyyppi Paulie on saamassa lapsen ja menossa naimisiin morsiamensa Suen (Brittany Murphy) kanssa. Paulieta askarruttaa oman elämän kulku ja tulevan liiton mielekkyys. Kun hänen neljä parasta ystäväänsä kokoontuvat pitkästä aikaa Paulien kanssa yhteen ennen häitä, paljastuu että jokainen kaverus painiskelee omien ongelmiensa kanssa.

Viisikko kokee nuoruutensa jo menneen ja arjen olevan tyhjää. Paulien isoveljen (Donal Logue) oma avioliitto on kriisissä, baarimikkona toimiva kaveri Dez (Matthew Lillard) haikailee kahden lapsen isänä vanhoja hyviä aikoja ja yhteistä bändiä. Isänsä luona asuva serkkupoika (Jay Mohr) ei pääse irti hänet dumpanneesta naisesta ja kahdeksan vuotta poissa ollut TC (John Leguizamo) paljastaa jätkäporukalle olevansa (kiintiö)homo.

Arjen tasolla operoiva ihmissuhdedraama etenee lähinnä syvällisten jutusteluiden ja nostalgisen musiikin voimin. Jos tuskaisia tunteita ei voi ilmaista sanoin, voi aina tarttua kitaraan ja soittaa yksinäisyydessä nuoruuden sävelmiään. Viimeiset viritykset osoittaa, että vaikka joillekin miehille tunteiden ilmaisu voi olla vaikeaa, sisimmässä vellovat tunteet ovat yhtä vahvoja elleivät vahvempiakin kuin alati tunne-elämäänsä analysoivilla naisilla.

Burnsin henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja inhimillisiä, ja pahimmankin öykkärin käytökseen löytyvät motiivit. Lisäksi varsinkin Dezin hahmon nöyrän ylpeä ja tasapainoinen suhtautuminen omaan rooliinsa isänä ja miehenä on ilahduttava poikkeus nykytrendien kuvottavissa mieskäsityksissä. Oikean miehen ei tarvitse olla metroseksuaali, retroseksuaali tai muukaan trendiseksuaali, eikä jokaisen tarvitse olla oman elämänsä toimitusjohtaja.

Suomalaiskansallisesta ja antikristillisestä näkökulmasta miesporukan harrastama ylenpalttinen jenkkityylinen hössötys avioliitosta tuntuu kuitenkin hieman omituiselta, varsinkin kun ilmenee että Paulie ja Sue ovat asuneet avoliitossa jo pidempään. Jos yhteisiä vuosia on takana useita ja vauva on tulossa, papin aamenen luulisi olevan lähinnä muodollisuus eikä ratkaiseva tae lopullisesta ja peruuttamattomasta sitoutumisesta.

Rakenteeltaan ja tempoltaan sujuvasti etenevän draaman ote lipsuu loppua kohden. Vaikka ongelmien ratkaisemisessa onkin kyse kommunikaatiosta ja uskalluksesta olla rehellinen itselleen ja muille, viisikon jokaisen jäsenen ongelmat ja kipeät kohdat ratkeavat kovin sopivasti ennen häitä. Vaikka joskus ihmisillä voi olla hetken aikaa "onnellinen loppu", karu fakta kuitenkin on, että perimmäiset ristiriidat eivät katoa hetkellisten kyynelehtivien sovintojen myötä.