Velvet Goldmine kotikatsomo

Kukapa ei muistaisi iloista 60- ja 70-luvun vaihdetta. Aikaa, jolloin hipit ja muut menninkäiset olivat rautaa ja musiikki sisälsi aitoa kapinataikaa. No - nykyinen elokuvia suurkuluttava sukupolvi tuskin ajasta sen enempää muistaa, kun tämän sukupolven vanhimmat edustajat vasta pantiin alulle tuona vapaan rakkauden aikana. Eipä silti, etteikö x-sukupolvikin olisi tullut tavallaan sinuiksi menneen ajan kanssa yhtenä merkittävämpänä siltanaan musiikki, rock kun ei vanhene, vaikka vuosikymmenet vaihtuvat. Yksi liberaaliseksin ajan musiikin - ja miksi ei elämäntavankin - tyylisuuntia oli glam-rock, jonka kummajaisista esimerkinomaisesti voisi mainita vaikkapa Marc Bolanin Tyrannosaurus Rex -yhtyeineen.

Glam-rockin kimallus antaa kutkuttavat lähtökohdat näyttävälle tarinankerronnalle populaarikulttuurin tähteydestä. Velvet Goldmine kertoo 70-luvun alun fiktiivisestä tähdenlennosta nimeltä Brian Slade. Oikein manageroitu ja meikattu miekkonen kolahtaa nuorisoon kolmen soinnun voimalla. Tähteydellähän on aina pimeä puolensa ja niinpä Slade romahtaa ja lavastaa murhansa. Historia tuntee valitettavan suuren määrän vastaavia tarinoita, jotka ovat vieläpä tosia. Lukuisat tähdet Hendrixistä ja Morrisonista John Lennoniin ovat todistaneet pop-kulttuurin varaan rakentuneen teollisuuden olevan armoton ja vaativa. Elokuvissa on kuitenkin harvemmin herkuteltu suurten ja edesmenneiden tähtien tarinoilla, mitä nyt yhtenä viimeisimpänä muisteltakoon Oliver Stonen The Doors -elokuvaa.

Tekoälykön saastuttamaa

Lähinnä brittiläisin voimavaroin kokoon kasattu Velvet Goldmine kurkottaa hyvin lähelle tähtikultin tulkinnan läpimurtoa, mutta toisaalta jää hyvinkin kauas kokonaisvaltaisesta onnistumisesta. Elokuvan tarinan kertojaksi on ympätty täysin turhanpäiväinen tekijä. Kymmenen vuotta Sladen kuolemaa myöhemmin tähteä nuoruudessaan ihaillut lehtimies, Arthur Stuart, saa tehtäväkseen selvitellä Sladen hämärän verhoamaksi jäänyttä murhaa. Eikä ole mikään yllätys, että Sladen ura käydään läpi miehen ystävien ja tuttujen muisteluina, joita Stuart käy ympäriinsä kerjäämässä. Tarinan kerronnalta puuttuu tyystin logiikka, kun katsoja ei ole alkuunkaan selvillä siitä, selvitelläänkö elokuvassa loppujen lopuksi Sladen uraa vai Stuartin teinitraumoja.

Tarinan ryhdittömyydestä huolimatta Velvet Goldmine on antoisa ajankuva vapaan seksin innovatiivisesta valtakaudesta, jolloin - ainakin tietyissä piireissä - oli muotia sekaantua kimalluskuteet vilkkuen vähän kaikkeen mikä liikkuu. Myös Jonathan Rhys-Meyersin Slade-tulkinta on paikallaan puhumattakaan Ewan McGregorin ansiokkaasta iggypop-roolista Sladen musiikillisena innoittajana, ystävänä ja rakastajana, Curt Wildina. Ja - tottakai - musiikki on ajan hengen mukaan rautaa aina Bolanin farkkumainoksessakin soineen 20th Century Boyn myötä.

Vaikka itsekin voi tunnustautua populaarikulttuurin ja pop-musiikin suureksi ystäväksi ja ymmärtäjäksi, mieli tekisi heittää kivellä Velvet Goldminen tuottajana toiminutta R.E.M.:in vokalistia Michael Stipea. Rohkenen epäillä osuvani aika oikeaan, kun osoitan syyttävällä sormella tuottajaa turhan älykkömäisestä ja tekotaiteellisesta kivireestä, jota elokuva väsyttävästi raahaa perässään. R.E.M. on ihan kiva laulu- ja soitinyhtye, mutta kaksituntisen elokuvan tuottaminen on hiukan eri juttu kuin viisiminuuttinen musiikkivideo. Stipe on mitä ilmeisen väen vängällä halunnut tuottaa elokuvaan siihen tyystin kuulumattomia osasia, jotka vain turhaan sotkevat ja puuduttavat itse tarinan. Jutun älykäs punainen lanka taisi olla siinä, että poptähden synti on Oscar Wildesta lähtien ollut ulkoavaruudellisen elämän istuttama homous. Voi olla, että ymmärsin asian aivan metsään. Minä kun en ole sisäistänyt pop-kulttuurin tähdenlennon periaatetta tiedostavasta älykkörockista, vaan pilannut kuuloni rahvaalla Bad Companyn Shooting Starilla.