I'm Not There valkokangas

Tänä vuonna on tehty musiikkielokuvia. Joe Strummerista kertova dokumentti The Future is Unwritten kärsi tavanomaisuudesta ja turhan kuuluisien muusikoiden pajatuksesta, kun taas Ian Curtis -elämäkerta Control oli lähes täysosuma niin draamallisesti kuin esteettisestikin. Todd Haynesin (Velvet Goldmine, Far from Heaven) elokuva I’m Not There folkjumaluuteen asti nostetusta Bob Dylanista sijoittuu jonnekin näiden kahden välimaastoon.

Bob Dylan on ollut yksi populaarimusiikin keskeisimpiä ja arvostetuimpia lauluntekijöitä aina 1960-luvulta asti. Protestilaulajana alun perin aloittanut muusikko tunnetaan tinkimättömyydestään ja jokseenkin eksentrisestä olemuksestaan. Jo senkin puolesta on kiinnostavaa nähdä, millainen elokuva kyseisestä musiikin lähivuosikymmenien outolinnusta on oikein saatu aikaan.

Elävän legendan elämän vaiheita ja persoonan eri puolia kuvataan kuuden fiktiivisen, Dylania esittävän hahmon kautta. On kulkuria, runoilijaa, rock-sekoilijaa, filmitähteä ja poissaolevaa aviomiestä. Matkustetaan ympäri Amerikkaa pummilla junassa, runoillaan suoraan kameralle ja vietetään kiertue-elämää. Välillä Dylanin tunteneet muusikot ja tutut kertovat tapahtumista dokumenttityyliin, mutta nämäkin kohtaukset on rakennettu fiktion kautta. Vilisee värejä ja mustavalkokuvaa, maalaisseutua ja kaupunkikonsertteja.

Elokuvassa on yritystä ja kerronnassa on selvästi tavoiteltu Dylanin ilmaisun poeettisuutta. Kakku kuitenkin murenee, eikä ihan onnistu katsojan lopullisessa hurmaamisessa. Eri tyylikeinoin kuvattuja ajanjaksoja on kyllä kiehtovaa seurata, eikä epäkronologisuus sinänsä haittaa. Silti I’m Not There on liian pitkä, eikä se pysty säilyttämään intensiteettiään koko kestonsa ajan.

Haynesia ei voi kuitenkaan syyttää tyypillisestä elämäkertakuvauksesta. Tyylilliset ja aikalaisvaikutteet, kuten esimerkiksi Beatles-kirmailut, vilahtelevat eloisasti kuvissa, roolituksesta puhumattakaan. Dylania esittävät muun muassa nuori afroamerikkalainen poika Marcus Carl Franklin ja australialainen Cate Blanchett. Nämä kaksi vievätkin tulkinnoissaan muista näyttelijöistä voiton, ensimmäinen mutkattomuudellaan ja luontevuudellaan, jälkimmäinen uskomattomalla muuntautumiskyvyllään ja uskottavuudellaan. Blanchett muuttuu jopa aavemaisella tavalla huumeilevaksi Dylaniksi aurinkolaseineen ja pystytukkineen. Mikä katse ja poskipäät!

Tähtiä vilisevässä elokuvassa muut hahmot jäävät hieman statisteiksi, lukuunottamatta Dylanin vaimoa näyttelevää Charlotte Gainsbourgia. Hänen karismansa toimii tälläkin kertaa. Heath Ledger ja Christian Bale ovat mukiinmeneviä, mutta Richard Geren osuutta katsellessa vie ensin ihmetys ja sitten haukotus ajatukset salakavalasti muualle.

Musiikki on tietysti arvoisessaan osassa, ja lukuisat hienot cover-versiot Dylanin kappaleista täydentävät lauluntekijän kohmuraista tietä. Kappaleita versioivat muun muassa Wilco, Sonic Youth ja Yo La Tengo. Soundtrack onkin onnistunein kerronnallinen ja ilmaisullinen elementti koko Dylan-tarinoinnissa. Elokuvan lievä hajanaisuus jättää sen vain hieman keskivertoa paremmaksi musiikkielämäkerraksi.