Undine – Aallotar kotikatsomo

”Kuka tietää mitä on / syvissä vesissä / tuhansia metrejä / aaltojen alla
Olen usein miettinyt / voisin olla siellä / kaikessa rauhassa / kalojen kanssa”
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Rekkamies (sanat Tomi Tuomaala)

Vesinymfeillä eli undiineilla oli tarujen mukaan tapana elellä Saksan vesistöissä kuten Reinissä. Siellä naispuoliset elementaalit toisinaan pariutuivat ihmismiesten kanssa ja saivat siitä hyvästä itselleen heiltä puuttuvan sielun. Jos ihmismies petti undiinia, niin kohtalona oli vääjäämättä miehen kuolema.

Aiemmin lähihistoriallisista draamoistaan tunnettu ja palkittu ohjaaja Christian Petzold innostui Saksan tarustoista ja myyteistä. Petzold päätti ohjata niitä uudelleentulkitsevan trilogian. Ensimmäisenä vuorossa oli aallottarista kertova Undine. Seuraaviksi osiksi Petzold on kaavaillut tarinoita ilman ja maan hengistä.

Paula Beerin esittämä Undine on nuori nainen, joka on muuttanut Reinin vesistöalueilta Berliiniin, jossa hän toimii kaupunkihistorian oppaana. Undine on halunnut päättää oman elämänsä suunnan ja tehdä omat valintansa vapaana menneisyyden taakoista ja ilman ohjailua. Undine huomaa silti ajautuvansa kohti vääjäämätöntä kohtaloa. Ensin hänen poikaystävänsä pettää häntä, ja samaan aikaan Undine tapaa Christophin (Franz Rogowski), johon hän rakastuu. Christoph toimii sukeltajana ja työskentelee samoissa vesissä, jotka ovat tarujen aallottarien koti.

Petzold luotsaa Undinen elokuvallista luonnetta taitavasti kuten mestariohjaajalle sopiikin. Teoksen rytmi on luonteva kuin virtaavan veden, eikä modernin romanttisen draaman uskottavuus vähenny mytologisesta pohjavireestä. Petzoldin aiempien teosten jyrkempään realismiin tottuneille ohjaajan uusin teos voi vaikuttaa isommalta suunnanmuutokselta kuin mitä se on. Kuitenkin Petzoldin teoksien yksi punaisia lankoja on aina ollut elämän ja kuoleman kysymyksien käsittely, ja se on vahvana myös Undinessa.

Fantastisten ainesosien läsnäolo ei muutenkaan nouse väkinäisesti tai pakotettuna pinnalle. Avoin ja dramaturgisesti taitava tulkinta antaa mahdollisuuksia muillekin vaihtoehdoille kuin germaanisille taruille. Erityisesti Paula Beerin roolisuoritus on väkevä ja aito. Nuori itsenäinen kaupunkilaisnainen Undine ei piirry katsojalle minään merenneitona tai fantasiakliseenä. Ei ihme, että Beer voitti roolistaan Hopeisen Karhun Berliinin elokuvafestivaalilla 2020.

Elokuva pohjustaa huomattavan paljon Berliinin pitkää historiaa kaupunkina. Kaupungin maanpäälliset osat ovat kasvaneet, muuttuneet ja kehittyneet koko ajan, kun taas vedessä ja vedenalaisissa maisemissa kaikki heijastuu näennäisen muuttumattomana ja ikuisena. Samalla Undinen myytit heijastavat ihmisyyttä. Aivan kuin Petzold haluaisi muistuttaa, että todellisuudessa muutos on väistämätöntä sielläkin, missä emme sitä näe. Petzoldin ansiokkaassa näkemyksessä on sekä kontrastia että kaihoa.