Punainen taivas valkokangas

Saksalasiohjaaja Christian Petzoldin uralle ei ole paljon harhaosumia mahtunut. Hänen vivahteikkaat kummitustarinansa ovat täynnä menneisyyden vainoamia henkilöitä, olipa kyse Phoenixin (2014) tavoin aviomiehensä elämään muukalaisena palanneesta vaimosta tai Marseillen satamassa viisumia odottavista matkustajista Transitissa (2018). Arjen keskelle Petzold on rakentanut kiehtovia mysteereitä, jotka aukeavat hitaasti kukkaansa. Myös Punainen taivas jatkaa monisyistä kertomusta traumoista ja niistä selviämisestä.

Leon (Thomas Schubert) ja hänen ystävänsä Felix (Langston Uibel) saapuvat työskentelylomalle Felixin perheen kesähuvilalle. Huvilalla odottaa yllätysvieras Nadja (Paula Beer), joka saa Leonin menettämään hermonsa. Ylikierroksilla käyvä Leon odottaa kommentteja uudesta kirjastaan, ja Nadja tuntuu tähän odotuksen tilaan liian vapaalta sielulta. Hänen ärtymyksensä tekee huvilan ilmapiiristä räjähdysherkän, eivätkä tilannetta helpota lähistöllä vellovat metsäpalot.

Thomas Schubertin oiva Leon on päähenkilöksi kiinnostavan yrmeä hahmo. Hänen elitisminsä on täynnä luokkavihaa ja misogyniaa, jotka toimivat keinona torjua häneen kohdistuva kritiikki. Hän pitää muiden käytöstä aina henkilökohtaisena hyökkäyksenä, eikä osoita pienintäkään kiinnostusta muiden elämää kohtaan. Jopa kuumassa kesäauringossa hän kulkee mustien kerrosten peittämänä kuin suojaten itseään ympäröivältä elämältä. Hänelle metsäpalorintama on kuin lähestyvä kirjoitusdeadline, jonka hän uskoo olevan täynnä kitkerää kritiikkiä.

Kuten aikaisemmissa Petzoldin elokuvissa, myös Punaisessa taivaassa ajan ja paikan kytkökset todellisuuteen tuntuvat olevan jatkuvassa liikkeessä. Elokuva on samalla kertaa tarkasti ajassa kiinni ja sen ulottumissa kuin keskellä unta, josta on juuri heräämässä. Visuaalisimmillaan tämä elementti oli ohjaajan aiemmassa Transit-elokuvassa, jossa nykypäivä kohtasi toisen maailmansodan. Punaisessa taivaassa sama maailmanlopun ilmapiiri toistuu. Hänen tarinoissaan henkilöhahmot tanssivat historian raunioilla ja ajan yli. Aikakauden loppu on tällä kertaa henkilökohtainen, mutta se koskettaa siitä huolimatta.

Metsäpalojen uhka tuo elokuvaan liikkuvan vaaran. Rajan, joka on alati liikkeellä muokaten lähiseutua, mutta se merkitsee myös uutta alkua luonnolle. Punaisen taivaan kauneus ja lumisateenkaltaisena kimalteleva tuhka ovat uhkaavan vietteleviä merkkejä vaarasta. Kirjoitusurakkansa kanssa jumissa oleva Leon tarvitsee väkivaltaisen sysäyksen turva-alueiltaan päästäkseen pintaa syvemmälle luomisprosessiinsa. Petzoldin elokuvien metaforat ovat monisyisiä ja arvaamattomia.

Vaikka Petzold pyörittää tarinaansa huvilassa viiden henkilön keskellä, on elokuvan vaikea ajatella taipuvan näytelmäksi tai romaaniksi menettämättä jotain oleellista. Sen kuvissa toistuvat unenomaiset hetket ja ääniraidalla kuuluu kesähelle tuulessa ja lintujen raukeassa laulussa. Musiikki ja toiston teema jatkavat Phoenixin jalanjäljissä tuoden uusia merkityksiä Wallnersin hypnoottiseen kappaleeseen In my mind. Jokainen yksityiskohta Punaisessa taivaassa tuntuu tarkoin mietityltä, mutta elokuva ei menetä missään vaiheessa näennäisen vaivatonta ilmaisuaan.