Super kotikatsomo

Amerikkalaiset supersankarit edustavat monelle eskapistisen viihdekulttuurin alinta kerrostumaa. Erityisesti Euroopan kulttuuripiireissä on usein vallalla käsitys, että naamioituneet oikeudenjakajat ovat vain kalsaripellejä, joiden alkuperä on sarjakuvissa. Herkästi unohtuu, että naamioituneet kostajat eivät ole mikään nykyajan keksintö saatikka sarjakuvamedian luomus.

Fiktiivisten sankarien ohella tosielämän naamiomiehet liittyvät erityisesti Yhdysvaltain perustamiseen ja maan kulttuuriperimään. Jo Bostonin teekutsuilla kapinoitiin Englantia vastaan naamioitumalla intiaaneiksi. Ilmiön synkempi puoli piilee Ku Klux Klanissa, jonka jäsenet lynkkasivat naamioituneina mustia ja pitivät laitonta toimintaansa täysin oikeutettuna. Nykypäivänä suurkaupunkien kaduilla puolestaan tallustelee ihka-aitoja ”supersankareita”, jotka tekevät kansalaispidätyksiä ja liikkuvat värikkäissä univormuissa.

James Gunnin elokuva Super käsittelee naamion taakse piiloutuvaa vigilantismia varsin omintakeisesti ja unohtamatta ilmiön varjopuolia. Päällisin puolin teos tarjoaa täyslaidallisen mustaa huumoria nykypäivän supersankariksi sonnustautuvasta miekkosesta, mutta Gunn pyrkii myös viemään katsojan pois mukavuusalueeltaan esittämällä varsin kipeitä kohtauksia ja tilanteita, jotka tarkoituksellisesti pikemminkin vaivaannuttavat kuin saavat samaistumaan päähenkilöihin.

Rainn Wilsonin esittämä Frank on nössö kokki, jonka ex-narkkarivaimo (Liv Tyler) karkaa huumelordin (Kevin Bacon) matkaan. Ääriuskovaista supersankariohjelmaa katsellessaan masentunut Frank kuulee päässään itse Jumalan äänen, joka saa hänet lähtemään kaduille Punainen Väläys -nimisenä supersankarina.

Pedofiilien, huumekauppiaiden ja ryöstäjien piekseminen putkiavaimella onkin perinteistä ja elokuvakonventioiden sallimaa sankaruutta. Tosielämässä kovistakin väkivaltarikoksista jaetaan usein ehdollista, joten kansalaisten oikeudentaju saa osaltaan tyydytystä viihteellisen oikeudenjakamisen keinoin. Mutta mihin vedetään raja oikeutetun rankaisun ja mielivaltaisen kostamisen välillä? Väläys nimittäin mätkii teho-osastolle myös jonossa etuilijoita ja muita v-käyrää nostavia arkielämän ääliöitä.

Tilanne eskaloituu lisää, kun Frank saa itselleen nuoren apulaisen, Ellen Pagen esittämän Välkyn. Välkky on paitsi lapsenomaisen innokas myös sadistisen väkivaltainen ja seksuaalisesti yliaggressiivinen. Vaikka itse en panisi ollenkaan pahakseni, jos fetissiasuinen Ellen hyppäisi kesken unien syliini, niin Välkyn lemmenteot muistuttavat lähinnä raiskaamista. Jos asetelma olisi toisin päin ja vanhempi ukkomies painostaisi nuorta naista, niin julkisen teilauksen määrän voisi vain kuvitella.

Super on niin äkkiväärä ja konventioista piittaamaton, että sillä ei ollut mitään mahdollisuutta lippuluukuilla, eikä pienen budjetin teoksena teatterilevitykseen ensisijaisesti varmaan tähdännytkään. Teos on kuin luotu dvd:n myötä leviäväksi pienen porukan kulttileffaksi.

Tarinan kerronta poukkoilee kuin huumepöllyssä oleva kaniini. Välillä painotetaan slapstick-komediaa, välillä toimintaa, välillä huuruisempaa sekoilua ja välillä sentimentaalista pehmoilua. Teos kurkottaa kovasti kuuseen mutta kapsahtaa tasaisin väliajoin naamalleen katajaan.

Varsinkin epilogi ottaa kuitenkin yhden kierroksen liikaa ja latistaa jälkivaikutelmia. Vaikka Frank kuinka rikollisia päihittäisi, niin hän on samalla myös impulsiivinen ja jopa murhanhimoinen sekopää, josta ei mitään koko perheen Frank-setää enää saada. Woody Harrelsonin tähdittämä, lievästi kehitysvammaisesta tee-se-itse-supersankarista kertova Defendor käsitteli osin samanlaisia teemoja draamallisemmalla otteella ja sen tarina osattiin katkaista paljon Superia linjakkaammin.

Latteasta lopustaan huolimatta Superia ei voi moittia yrityksen puutteesta. Tekijöillä on ollut kunnianhimoa yrittää tehdä teosta, jossa kaikkea ei ole laskelmoitu viimeisen päälle ja jossa naamioituneiden sankarien teot ovat avoimesti häiriintyneitä, eivät coolin häiriintyneitä kuten sinänsä mainiossa Kick-Assissa. Sitä nauraa, kunnes jää hetkeksi pohtimaan mille nauraa. Ja nauraa sitten lisää. Vaikka putkiavain onkin ehkä turhan järeä kapistus, niin kukapa ei olisi joskus halunnut ajaa jonossa etuilijoita tiehensä?