Paljon tulta, vähän poltetta

Tobe Hooperin esikoiselokuva Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974) kuuluu kiistatta kauhuelokuvien kaanoniin. Vuonna 1990 valmistuneessa elokuvassa Spontaneous Combustion Hooper ei ilahduta katsojaa yhtä raaoilla ihmislahtauksilla, vaan esittelee astetta siistimmän tappamiskeinon. Scifi- ja kauhuelementeillä maustetussa trillerissä 1950-luvun kollektiivinen atomipommiparanoia johtaa seuraavan sukupolven kärsimyksiin.

Nuori aviopari osallistuu atomipommikokeisiin. Tutkimustulokset todistavat kokeen onnistuneen, säteilynvastaisen lääkkeen toimivan ja vapaaehtoisten terveydentilan olevan hyvä. Hiroshiman atomipommin kymmenentenä vuosipäivänä perheeseen syntyy lapsi, mutta atomiperheen onni ei kestä kauan. Tuoreet vanhemmat palavat kuoliaaksi – nopeasti ja siististi.

Nostalgiaa henkivästä 50-luvun kuvauksesta siirrytään nykyaikaan ja uuden ydinvoimalan käyttöönottopäivään. Kaupunkilaiset ilmaisevat käsivarsinauhoissa mielipiteensä ydinvoimasta. Myös syntymäpäiväänsä viettävä yliopistomies Sam (Brad Dourif) tuo ilmi vastustavan kantansa. Päivän pääuutiseksi voimalan rinnalle nousevat sattumanvaraisilta vaikuttavat kuoliaaksi palamiset. Vanhempiensa kohtalosta tietämätön Sam ei osaa liittää tapahtumia itseensä. Hämmentyneen miehen on kuitenkin lähdettävä etsimään selitystä tapahtumille omasta menneisyydestään viimeistään, kun hallitsematon tuli pesiytyy hänen omaan ruumiiseensa.

Erikoistehosteet tuovat uskottavaa räjähdysvoimaa päähenkilön itsesytytyksiin, mutta eivät korvaa puutteita näyttelijäsuorituksissa. Dourif kuvastaa päähenkilön sisäistä tuskaa liioitelluin elein, lähinnä silmiään pullistellen. Myös muissa rooleissa parodisuus jyllää uskottavuuden yli ja asettaa näin tulkintakehyksen koko elokuvalle.

Henkilöhahmojen paikoin esiin nouseva melodramaattisuus nostattaa niskakarvoja tehokkaammin kuin kalseuden asteelle jäävä kauhu. Elokuva siis tuskin iskee kauhun ystäviin, eikä se trillerinäkään säväytä. Selväksi käy, että tekijät suhtautuvat kielteisesti yksilön käyttämiseen tuhoavana aseena, mutta aiheeseen liittyvä moraalinen pohdinta jää elokuvassa puolitiehen. Lajityypin selkeyttäminen esimerkiksi scifiä kohti olisi mahdollistanut elokuvan esittämien uhkakuvien syvällisemmän käsittelyn. Edellytyksiä ydinvoima–atomipommi-teeman ympärille rakennetuissa juonikuvioissa olisi kyllä ollut parodista otetta pidemmällekin.

Käsikirjoituksen kehittely olisi saattanut avata katsojalle myös mahdollisuuden tarinan kiemuroiden itsenäiseen pohdiskeluun. Räväkät loppupaljastukset ilman aiempaa pohjustusta onnistuvat vain harvoin, ja Spontaneous Combustionissa ne ovat tavallista tökerömpiä. Myös tässä mielessä elokuvan räjähdysvoima piilee tehosteissa, ei käsikirjoituksessa.

Hooperin elokuvassa hullu tiedemies uskoo sivistyneeseen atomipommiin. Ohjaaja itse vetää niin suoran linjan atomipommista ydinvoimaan, että tilaa kriittiselle pohdinnalle ei yksinkertaisesti jää. Julkinen keskustelu näiden modernin tieteen kiisteltyjen saavutusten ympärillä kuitenkin jatkuu edelleen. Oikeutusta dvd-julkaisulle sopiikin etsiä muualta kuin Spontaneous Combustionin olemattomista elokuvallisista ansioista.

*
Arvostelukäytännöt