Texasin moottorisahamurhat kotikatsomo

Pitkään sensuurin ikeen alla kärvistellyt Tobe Hooperin klassikko The Texas Chain Saw Massacre näki Suomessa päivänvalon virallisena kotitallenteena vuonna 2001. Kolme vuotta sitten ilmestynyt dvd oli teknisesti kelvollinen ja sisälsi relevanttia lisämateriaaliakin. Nyt Hooperin Saha on julkaistu entistä ehompana dvd-painoksena ja varsin sattuvasti samoihin aikoihin Marcus Nispelin ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin dvd-julkaisun kanssa. Hämmästyttävää kyllä näiden julkaisujen kuosit ovat harhaanjohtavan samanlaiset, ja hajamielisemmän laahustajan kannattaa olla tarkkana kumman version hyllystä mukaansa poimii. Nykyisen elokuvateollisuuden mielikuvituksettomuuden oireyhtymän kun voi rauhassa jättää hyllyille pölyä keräämään, mokomasta humpuukista ei ole kuin saunan sytykkeeksi jos siihenkään.

Hooperin Saha on tässäkin lehdessä arvioitu jo pariin kertaan, joten tällä kertaa kohdennan huomion uudistettuun dvd-julkaisuun. Kahden levyn painoksessa ensimmäinen levy on käytännössä sama kuin kolme vuotta sitten julkaistu. Vastajulkaistun special editionin herkku onkin toisella levyllä, jossa elokuva on tarjolla eri kuvaformaatilla ja todellinen helmi on tunninmittainen ja suomeksi tekstitetty A Family Portrait. Tässä haastatteludokumentissa kummallista perhettä näytelleet miehet kertovat elokuvan teosta ja omista tuntemuksistaan.

Yleensä keskivertojulkaisujen lisämateriaaleissa olevat näyttelijähaastatteluihin perustuvat dokumentit ovat uuvuttavaa mainospuhetta. Family Portait on jotain aivan muuta – itse asiassa kaverit ovat varsin vaatimattomia, vaikkakin tietoisia elokuvansa laajasta merkityksestä, eikä kukaan heistä ole edes elokuvan menestyksellä rikastunut. Vaikka dokumentin tekninen taso ei ole kummoinen, niin sisältö sitäkin kutkuttavampaa ja mielenkiintoista Edvin Nealin (Hitchhiker), Jim Siedow’n (Old man), Gunnar Hansenin (Leatherface) ja John Duganin (Grandpa) kertoessa nelisen viikkoa kestäneestä kronologisesti edenneestä kuvausmissiosta Teksasin tappohelteessä.

Family Portait lunastaa saman tien paikkansa Manaajan UK-versiossa olevan BBC-dokumentin rinnalla dvd-lisämateriaalien harvinaisina ja todellisina aarteina. Kummatkin dokumentit todentavat ennen kaikkea sitä elokuvan tekemisen innovatiivista ehdottomuutta, aitoutta ja fyysisyyttä, mikä 1970-luvun kauhuelokuvissa niin vahvasti oli läsnä ennen digitaaliajan keinotekoista huijaamista.

Sahan dokumentti osoittaa miten merkittävä elokuva syntyy luovasta hulluudesta vailla suurten tuotantojen ja koneistojen kahleita. Itsekin olen Edvin Nealin kanssa yhtä mieltä siitä, että Saha on ollut pitkällä aikavälillä tarkasteltuna merkittävämpi kauhuelokuva kuin vaikkapa Hitchcockin Psycho. Hooperin teoksen visuaaliset ja äänelliset ratkaisut ovat olleet todellista pioneerityötä, joka käytännössä on sementoinut monet nykyisten kauhuelokuvien audiovisuaalisista tehokeinoista. Saha on ennen kaikkea audiovisuaalinen taideteos. Elokuvaa katsoessa kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi kahteen upeaan kohtaukseen: ensimmäisten nuorten saapuessa pahaenteiseen taloon nähdään yksi elokuvahistorian pysähdyttävimpiä kamera-ajoja ja kohtaus, jossa Old man kuskaa säkkiin vangitsemaansa Sallya, on todellinen kuvakulman ja valonkäytön taidonnäyte yhdistettynä huimaan roolitulkintaan.

Hooper ja Kim Henkel kuvasivat elokuvansa poikkeuksellisesti täysin kronologisessa järjestyksessä. Kuvausprosessin edetessä Teksasin helle pehmitti ja riivasi koko tekijätiimiä, mikä väistämättä näkyy elokuvan alati huipentuvassa hulluudessa. Dokumentti myös valottaa, miten eräs kaikkien aikojen kuuluisimmista kohtauksista eli "lihakoukku" on oikein toteutettu. Sukkahousut ovat monikäyttöisiä.

Ironista kyllä dokumentissa haastatelluista Sahan perheen näyttelijöistä pelottavinta ja hurjinta hahmoa, Leatherfacea, näytellyt Gunnar Hansen – nykyinen dokumentaristi ja käsikirjoittaja – vaikuttaa kaikista tavallisimmalta ja fiksuimmalta kaverilta. Näyttääkin vielä George Lucasilta. Hansenin sanoihin on hyvä lopettaa:

"Jos on mukana tällaisessa projektissa, varsinkin tappajan roolissa, saa syyn niskoilleen monista yhteiskunnan ongelmista. Vuosia sitten, 1975–1976, melkein heti ensi-illan jälkeen olin kamarimusiikkikonsertissa ja tauolla kukkahattutäti tulee ja sanoo – ’Gunnar, New Yorkissa murhattiin 12 ihmistä. Se on teidän syynne.’ Tuollaisesta menee sanattomaksi… Mutta monet kuvittelevat useimpien ongelmien johtuvat tämän tyyppisistä elokuvista. Minä näen ne oireellisina tietyistä yhteiskunnallisista asioista. Vastaukseni onkin, että kärsimystä on, elokuva vain käyttää sitä."