Southland Tales kotikatsomo

Upean, eksistentialistisen draaman Donnie Darkon ohjannut Richard Kelly on näköjään mieltynyt scifielementteihin. Kelly on toisessa pitkässä elokuvassaan siirtynyt perinteisestä draamakerronnasta palikkamaiseen tulevaisuuskuvaan. Vaikka Donnie Darkossakin aikajatkumoajatus on keskeinen, eikä se tarinana ole kaikkein perinteisin, on se ensisijaisesti kuvaus ihmis- ja perhesuhteista, ihmismielen hajoamisen ulottuvuuksista. Southland Tales on paljon pirstaleisempi elokuvakollaasi.

Elokuvassa eletään kolmea viimeistä päivää ennen maailmanloppua, kun USA on aloittanut terroriteon seurauksena kolmannen maailmansodan. Pääjuoneksi hatarasti asettuvaa keplottelua ja salaliittovyyhteä käydään läpi muutaman tahon ja hahmon kautta. Oudoissa tapahtumissa on osallisina sekalainen joukko uusmarxilaista underground-liikettä, hallintoa ja poliittista valtakoneistoa sekä kaiken pelinappuloina erikoisia henkilöhahmoja. Näppärästi roolitetut Dwayne "The Rock" Johnson ja Sarah Michelle Gellar esittävät päähenkilöinä muistinsa menettänyttä näyttelijää ja tv-emäntä/pornotähteä. Justin Timberlake on elokuvan kertoja.

Elokuva on kudelma eri tyylilajeja. Siinä ei ole varsinaista päätarinaa, punaista lankaa, vaan joukko henkilöitä pyristelee tahoillaan kontrolloidussa ja epäinhimillistyvässä maailmassa. Terrorin seurauksena syntynyt valvontayhteiskunta ja siihen liittyvä väkivalta ja kaaos asetetaan naurettavaan ja ei-ihannoitavaan valoon. Medioiden valta ja näkyvyys on toinen elokuvan teemoista, ja sitä hyödynnetäänkin nokkelasti eri käänteissä. Kaikkia juoniratkaisuja ei selitetä eikä niille välttämättä löydy loogisia syy–seuraus-suhteita. Osin tästä syystä Southland Tales saikin alun perin murska-arviot ja epäonnistui Yhdysvalloissa taloudellisesti täysin.

Southland Tales on kuitenkin mainettaan parempi. Sitä täytyy asennoitua katsomaan muuna kuin loogisena, kaikki ratkaisut tarjoavana, vaivattomana tieteishupailuna. Pelkkää hupailua se ei olekaan, vaan lähitulevaisuuden uhkakuvat ovat epämiellyttävän todentuntuisia. Huumori on lakonista ja piikittelee hetkittäin onnistuneesti pinnallisen viihdemaailman hölmöimpiä kupruja. Elokuva on kuitenkin liian pitkä, sillä pirstaleisuus ja kaiken loppumattomuus alkaa yli kaksituntisena uuvuttaa. Tällaisessa tyylilajissa ei ole draamaelokuvan kaaren jännitettä.

Elokuva tuo mieleen Strange Daysin, 12 apinaa ja Fifth Elementin. Näissä kaikissa on samoja scifidystopian piirteitä. Southland Tales onnistuu epäkonventionaalisuuksillaan toteuttamaan ironista tarkoitustaan. Viihdemaailman tähdet sopivat rooleihinsa mainiosti kommentoimalla samalla itseään julkkismedioiden koneistossa. Kaikessa apokalyptisyydessään elokuva nauraa tämän päivän kertakäyttöviihteelle, ja niin tekevät myös Johnson ja Gellar. Homma pelaa virkistävänä itseironiana, mutta osoittaa myös armottomasti nykypäivän ihanteet ja arvot viihteellistyneessä maailmassa. Outo kokonaisuus toimii, vaikka elokuva ei mikään huikea kokemus olekaan.

Ekstroissa on yksi making of -dokumentti, jossa iänikuisen selkään taputtelun sijaan elokuvantekijät kertovat oikeasti, mitä elokuvan teemoista ja tekovaiheista ajattelevat.