Jäniksen johdolla ihmemaahan

On vuosi 1988. Donnie Darko (Jake Gyllenhaal) vaikuttaa päällisin puolin varsin tavalliselle teini-iän myrskyjen kanssa painivalle nuorelle. Donnie kuitenkin kävelee unissaan ja herää aamulla mistä milloinkin. Eräänä yönä Donnien yöllisiin vaelluksiin tupsahtaa karmivan näköinen jänis nimeltään Frank (James Duval). Frank kertoo Donnielle, että 28 päivän 6 tunnin 42 minuutin ja 12 sekunnin kuluttua tulee maailmanloppu. Seuraavana aamuna Donnie herää golf-kentältä. Samaisena yönä perheen kodin katon läpi ja Donnien huoneeseen putoaa lentokoneen turbiini. Kukaan ei osaa selittää, mistä turbiini on kotoisin. Onnettomuuden jälkeen Donnien elämä lähtee entistä kummallisemmalle raiteelle ja Frankista tulee pysyvä matkaseuralainen.

Donnie DarkoKuulostaako hämärälle? Sitä se todella onkin. Donnie Darko on kuin outo, tummasävyinen versio Lewis Carrolin klassikkotarinasta Liisa Ihmemaassa. Donnie Darko on erikoinen kombinaatio teinileffaa, psykologista kauhua ja fantasiaa.

Elokuva ei ollut ilmestyessään mikään välitön hitti. Menestystä Amerikassa hankaloitti erityisesti ilmestyminen vain kuukausi syyskuun 11. päivän terroristi-iskujen jälkeen. Lentokoneiden iskeytymisestä WTC-torneihin oli kulunut sen verran vähän aikaa, että taivaalta makuuhuoneeseen putoava lentokoneen moottori oli liikaa suolaa avoimeen haavaan. Kulttistatus ja menestys seurasivat vasta myöhemmin.

Donnie DarkoPerusta rakennetaan teinileffan kivijalan päälle On oikeamielistä opettajaa, pari luokan pikkunilkkiä ja se hieman omituinen mutta älykäs totuuden torvi, joka löytää tytön. Mausteena on koominen sivuhahmogalleria takakireästä liikunnanopettajasta ja isoäiti Kuolemasta aina lipevään elämäntapavalmentajaan (roolissaan erinomainen Patrick Swayze).

Ja sitten on se vinksahtanut ja filosofinen osuus. Siinä seikkailee isokokoinen, hieman karmiva puhuva jänis, ja pohditaan aikamatkailua, maailmanlopun uhkaa, kohtaloa ja vapaata tahtoa. Loppusilauksena on satiirista 1980-luvun kuvausta, ripaus psykologista kauhua ja pikkukaupungin lähiöahdistusta. Kaiken kuorruttaa herkullinen kasaripopista muodostuva soundtrack.

Elokuva on kuin itse 80-luku – pikkuisen liikaa kaikkea mutta silti ah, niin kiehtovalla tavalla.

Ohjaaja Richard Kellyn lähiö-Amerikan kuvauksessa on niin Tim Burtonin ohjaaman Saksikäsi Edwardin kuin David Lynchin töiden pikkukaupunkien vinksahtaneisuutta ja epämääräistä, mutta sitkeästi ilmassa leijuvaa uhkaa. Konfliktit rakentuvat sovinnaisuuden ja yksilöllisyyden välillä, vaihtoehdot ovat olla joko puolesta tai vastaan.

Donnie DarkoDonnie Darko tarkastelee tarkkasilmäisesti myös pikkukaupunkien umpimielisyyden kourissa sätkivää amerikkalaisuutta. Kun potkut saava vapaamielinen kirjallisuuden opettaja Karen Pomeroy (Drew Barrymore) jättää luokkansa taakseen viimeisen kerran, hän kantaa symbolisesti mukanaan myös Tähtilipun.

Donnie Darko on hämmentävä, ihastuttava ja monikerroksinen. Elokuvan ansiosta kertoo jotakin se, että se on edelleen lähes 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen, piristävän omaperäinen ja kestää useamman katselukerran. Ensimmäinen kerta hämmentää, toinen kerta ihastuttaa. Kolmannen kerran katsoo löytääkseen jälleen uuden näkökulman.

Tämä on yksi niistä elokuvista, joka saa elokuvatutkijan ja analyysejä rakastavan elokuvafanin näpit syyhyämään heti alkumetreiltä. Donnie Darko on kulttistauksensa ansainnut.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 3 henkilöä