Sokkotanssi kotikatsomo

Tragikomiikan vaikealla saralla Matti Ijäs on suomalaisia mestarismiehiä. Televisiossa pitkän tien puurtanut ohjaaja on tehnyt monia rakastettavia helmiä. Esimerkiksi Katsastus, Lahja ja Pala valkoista marmoria ovat kotimaisen tv-elokuvan parhaimmistoa, suurella sydämellä tehtyjä kuvauksia suomalaisesta elämästä ja suomalaisista ihmisistä. Ijäksen maine onkin pitkälle rakentunut hänen tv-töittensä varaan, sillä pitkän elokuvan polulla taipale on ollut kivikkoisempi. Sokkotanssikin tipahti katsojalukujen suhteen kauas verrattuna suomalaisen elokuvan uuden tulemisen hittileffoihin. Se on sääli, sillä Sokkotanssi edustaa nykyaikana harvinaisen rehellistä inhimillisen elämän runollisen karua analyysiä - mitään kaunistelematta mutta unohtamatta missään vaiheessa poikamaista pilkettä silmäkulmassa.

Sokkotanssi sijoittuu 60-luvun alkupuolelle, kapiseen rannikkokaupunkiin. Vallitsevassa nostalgiabuumissa Ijäksen kädenjälki erottuu selvästi, hän kertoo tarinaa laitakorttelien ja takapihojen kasvateista, jotka kohtaloaankin uhmaten etsivät omaa pienen pientä osuuttaan rakkaudesta ja onnellisesta elämästä. Sokkotanssin kuvat hohkaavat harmaata ankeaa kylmyyttä, mutta niiden sielu on lämmin, ymmärtävä ja hyväksyvä. Ijäksen miehenroikaleet, isät ja pojat, naiset, äidit ja tyttäret ovat ihmisiä omilla ehdoillaan. Elämä on välillä kipeää, kapista ja kylmää, mutta valon- ja ilonpilkahdukset sitäkin lämpimämpiä.

Jontin (Walter Gröhn) ja Länkin (Mikko Vanhala) väkevänä kasvutarinana Sokkotanssi hehkuu sellaista humaania elämännäkemystä, että täysin rinnoin voi sanoa sen jatkavan Mikko Niskasen, Francois Truffaut’n ja kumppaneiden kuvaamaa ja tunteiden rehellisen aitouden viitoittamaa suurenmoista polkua. Ärsyketulvan maailmassa on ilahduttavaa, suorastaan terveellistä, että joku vielä vaivautuu kertomaan pienistä ihmisistä, pienistä asioista ja pienistä arjen tapahtumista - jotka kuitenkin merkitsevät paljon.

Ijäksellä on tarkkanäköinen kyky yhdistää tragediaa ja komediaa. Mielestäni Sokkotanssi ei aivan yllä hänen parhaimpien tv-elokuviensa tasolle, mutta puutteet ovat sinänsä olemattomia, kun niitä verrataan tunteen ja ymmärryksen voimaan. Tulee syntinen olo, jos alan niitä erittelemään. Ehkä joskus muussa yhteydessä. Tapansa mukaisesti Ijäs käsittelee suomalaisen miehen luonnekirjoa taas kuin sulaa vahaa. Martti Suosalo ja Vesa-Matti Loiri tekevät rehevät roolityöt miehinä, joiden tekemiset tai tekemättä jättämiset koskettavat poikien elämää. Vaikka heidän roolihahmonsa eivät täysimittaisesti hahmotukaan, jälleen kerran ohjaaja kuitenkin sivaltaa suomalaisen miehen sielunmaisemaa niin, että se tuntuu luissa ja ytimissä. Jos Kari Hotakainen olisi runoilija, hän maalailisi sanoilla jotain tällaista.

ks. ensi-ilta ja ohjaaja Matti Ijäksen haastattelu