Red Riding 1980: Silmukka kiristyy kotikatsomo

Brittikirjailija David Peacen toistaiseksi suomentamaton neliosainen Red Riding -sarja on niittänyt mainetta ja kunniaa yhdistäessään Yorkshiren alueen historiaa, yhteiskunnan rakenteellisen mädännäisyyden kuvausta, vivahteikkaan inhimillistä henkilökuvausta, oikeita ja fiktionaalisia murhasarjoja sekä monitasoista kerrontaa, johon on upotettu allegorioita vanhoista faabeleista.

Käsikirjoittaja Tony Grisoni on muokannut kirjoista kolmiosaisen, erilliset tarinat yhdistävän elokuvatrilogian, josta James Marshin ohjaama Red Riding 1980 – Silmukka kiristyy on toinen.

Pohjois-Englanti, 1980. Kolmetoista naista, pääsääntöisesti prostituoituja, on löydetty viilleltynä ja murhattuna jo viiden vuoden ajan, eivätkä poliisin tutkimukset etene. Media lietsoo hysteriaa Yorkshiren Viiltäjästä, ja alueelle lähetetään erikoistutkija Peter Hunter (Paddy Considine), jota paikalliset poliisit vihaavat tämän nuuskijamaineen takia, ja jonka työtä pyritään hankaloittamaan lähes kaikin tavoin.

Viiltäjä on Yorkshiren alueen mädännäisyyden näkyvin jäävuoren huippu, ja kaikessa julmuudessaan lopultakin vain pieni osa Pohjois-Englannin turmeltunutta, väkivaltaisen moraalitonta kulissien takaista ilmapiiriä. Todellinen pahuus piilee instituutioissa ja organisaatioissa, jotka lopettavat ihmisten elämiä yhtä häikäilemättömästi jos tarve vaatii.

Koko elokuvan motto ”pohjoisessa teemme niin kuin haluamme” korostuu elokuvassa erityisen paljon, samoin kuin Red Riding 1974 – Tappajan jäljillä -teoksessa pohjustettu vertauskuvallisuus, jossa ihmisten lempinimet heijastavat eläinfaabeleita. Pöllöksi kutsuttu komisario Jobson (David Morrissey), Mäyräksi nimitelty vanhentunut ja katkera päällikkö Molloy (Warren Clarke) ovat julkisesti tunnettuja lempinimineen, mutta sen sijaan Suden identiteetti on kätketty lampaiden vaatteisiin.

Metaforat on nivottu taitavasti yhteen raadollisen, 1980-luvun alun tunkkaisen ja teollisen ilmapiirin sekä yhteiskunnallisen paranoian kanssa. Arjen realismi on raadollista, ja vielä raadollisempaa on niiden tahojen toiminta, joiden pitäisi toimia kansalaisten hyväksi.

Marshin ohjaus on onnistunut rikosdraama, joka toimii itsenäisesti, mutta josta nauttiakseen on olennaista katsoa edeltävä Tappajan jäljillä. Tiettyjen henkilöhahmojen olemus ja käytös saavat lisää syvyyttä, jonka lisäksi kahden eri ohjaajan valitsemat tyylikeinot aina väripaletista eri filmilaatuun heijastavat vuosien 1974 ja 1980 aikana tapahtuneita poliittisia, yhteiskunnallisia ja henkisiä muutoksia Iso-Britanniassa.

Yorkshiren Viiltäjän metsästys, identiteetti ja kiinnisaaminen on elokuvassa näennäinen motiivi, mutta se on lopultakin itse tarinan sisällön ja teemojen kannalta vain tarkoituksellisen harhauttava sivujuonne. Todellisuudessakin Viiltäjän eli Peter Sutcliffen kiinnijääminen johtui lähestulkoon sattumasta tämän jäädessä kiinni prostituoidun parista. Sitä ennen poliisijohto oli toheloinut tehottomasti pitkään väärien vihjeiden parissa. Sutcliffeakin oli vuosien varrella kuulusteltu yhdeksän kertaa ja päästetty joka kerta vapaaksi.

Loppukaneettina todettakoon, että Sutcliffe on istunut telkien takana 30 vuotta. Heinäkuussa 2010 maan ylin oikeus päätti, että Sutcliffe tulee viettämään loppuelämänsä vankilassa. Todellisuudesta irtaantuneet hyysääjä-hyväntekijät aloittivat sen jälkeen kumoamisvetoomusten tekemisen sen perusteella, että on ”epäinhimillistä” pitää ketään vankilassa ilman ehdonalaismahdollisuutta. Ainoa epäinhimillisyys oli Sutcliffen teoissa, joten onneksi Briteissä oikeus ei ole vielä pelkkä vitsi kuten nyky-Suomessa, jossa Jaakko Ilkan sanoin ”ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki”.