Pat Garrett ja Billy the Kid kotikatsomo

Elokuvien katsomiseni historiassa ei mikään muu elokuva ole hämmentänyt niin kuin Pat Garrett ja Billy the Kid, jonka ensimmäisen kerran näin tv:ssä joskus vuosia vuosia sitten. Tuolloin esitettiin vuoden 1973 ensi-iltaleikkaus, eli lyhennetty ja mukiloitu MGM:n äpäräversio, joka ei minua juuri Hurjan joukon nähtyäni tuolloin tyydyttänyt mutta jonka monissa kohtauksissa oli kuitenkin aistittavissa taikapölyä. Elokuva jätti levottoman ja epämääräisen fiiliksen, kun ei oikein selvinnyt, että mistä lopulta oli kyse. Elokuvan suuri ajatus oli utuisen verhon peittämä, sen fokus oli hukassa. Se ei ollut kirkas ja johdonmukainen mestariteos Hurjan joukon tyyliin.

Kun Pat Garrett ja Billy the Kid seuraavan kerran esitettiin televisiossa, päätin tarkastaa sen uudelleen. En kuitenkaan tiennyt, että kohta katsoisin niin sanottua Turner-versiota, joka oli koostettu vastaamaan ohjaajan alkuperäistä leikkausta. Ja olin ällikällä lyöty tajutessani katsovani kokonaan eri elokuvaa. Pat Garrett ja Billy the Kid kirkastui suureksi, todella suureksi westerniksi, kun Peckinpah'n surumielinen, symbolinen, lyyrinen ja hidastempoinen, jopa laahustava visio nousi korkeuksiin kuin antiteesinä Hurjalle joukon raivolle ja kerronnan dynaamisuudelle. Arvostukseni ohjaajaa kohtaan vain kasvoi. Rajoja oli rikottu melko tiukan genren puitteissa sellaisella näkemyksellisyydellä, että taide todellakin todisti uudistamisvoimansa.

Periaatteessa kummatkin elokuvat kertovat samoista asioista ja ohjaajan kädenjälki on tunnistettava yhdistävä tekijä, mutta tyyliltään Hurja joukko ja Pat Garrett ja Billy the Kid ovat erilaisia. Hurja joukko on läpikotaisin suoraviivainen, amerikkalainen elokuva ja amerikkalaisen taiteilijan teos, kun taas raskaasti symbolisen, rönsyilevän ja kahta tarinakehää kuljettavan Pat Garrett ja Billy the Kidin Peckinpah ohjasi kuin sielultaan eurooppalainen taiteilija. En pidä kovinkaan kornina väitettä, että jos Michelangelo Antonioni olisi ohjannut westernin, jälki olisi voinut hyvinkin olla jotain Pat Garrett ja Billy the Kidin näköistä.

En ole koskaan oikein osannut selittää edes itselleni, mikä lopulta Pat Garretissa ja Billy the Kidissä viehättää. Se ei ole Hurjan joukon kaltainen kompakti paketti, yksiselitteinen mestariteos, vaan rosoinen ja epätasainen episodikokoelma, jossa on pari luvattoman huonoa kohtausta, mutta joka huippukohdissaan vie vanhan kuolevan villin lännen maisemansa yhtä aikaa uskomattoman herkkään ja väkevään lyyrisyyteen. Joidenkin kohtausten taikapölyn lumoissa sitä toivoo, että ne jatkuisivat ikuisesti.

Pat Garrett ja Billy the Kidin synty oli äärimmäisen lievästi ilmaistuna surullisen kuuluisan värikäs alusta loppuun ja sen yli, itse elokuvan arvoista tavaraa niin tekoprosessi kuin jälkilöylytkin. Mutta ei niistä sen enempää, sillä tarinoita ja episodeja, joihin on ladattu paljon yli normaalitarpeen väkivaltaa, juopottelua, ilkivaltaa, juopottelua, sairastelua, käsikirjoitusongelmia, yleistä sekoilua, juopottelua, teknisiä ongelmia, ihmissuhdeongelmia, juopottelua, juoruja, studiokieroiluja, leikkaussotkuja, viimeistelyongelmia, budjetti- ja aikatauluongelmia, mielenterveysongelmia ja taas juopottelua, riittää hyvinkin yhden kirjan aineksiksi. Kakkoslevyn lyhytdokumentit antavat näistä villeistä tapahtumista herkullisia makupaloja.

Perinteisen westernin irvikuva

Nähtyäni nyt Pat Garrett ja Billy the Kidin Viheltävien luotien (1962) ja Hurjan joukon (1969) uudelleenjulkaisujen jälkeen kirkastui ja korostui entisestään näiden Peckinpah'n avainteosten välinen suhde ja Pat Garrett ja Billy the Kidin merkitys viimeisenä naulana amerikkalaisen westernin arkussa. Kun Viheltävissä luodeissa ja Hurjassa joukossa moneen otteeseen viitataan vanhoihin hyviin aikoihin, niin Pat Garrett ja Billy the Kid kertoo juuri niistä asettaen hyvän vanhan ajan" vähintäänkin kyseenalaiseksi.

Elokuva on kuoleman tutkielma vielä paljon syvällisemmässä merkityksessä, kahdesta kuolemankierroksesta kertova murhenäytelmä, jonka aikana yritetään epätoivoisesti lykätä lopullista lähtöä ja jossa lopulta toiset kuolevat fyysisesti ja loput vähintäänkin henkisesti. Ironia lajityyppiä kohtaan on pirullisen kovaa, kun lopussa kohti aavikkoa ratsastavan Garrettin (James Coburn) perään juokseva pikkupoika heittelee kiukulla kiviä tätä kohti. Viittaus Etäisten laaksojen mieheen (1953) on lohduton.

Pat Garrett ja Billy the Kidissa eri henkilöt kertovat tarinoita, joissa kaikissa jutun juoni on jonkun kuolema. Peckinpah on riisunut hyvistä vanhoista ajoista kaiken glorian. Ihmisiä ammutaan selkään, heitä kidutetaan ja murhataan tuosta vain vaikka muutaman lampaan tähden. Elämää ja olemista leimaa pysähtyneisyys, mädäntymisen katku, johon myös suoraan viitataan. Vanhan villin lännen vapauden edustajat eli lainsuojattomat ovat pelkkä lauma tylsistyneitä ja alkoholisoituneita sosiopaatteja, jotka luppoajalla – muuta aikaa ei heillä tunnu edes olevan – ampuvat toisiaan tai peltitölkkejä tai päitä irti kanoilta. Mitään elämisen tarkoitusta heillä ei todellakaan tunnu olevan, jos koskaan on ollutkaan.

Myös kunnia on tuntematon käsite. Kun Billy the Kid (Kris Kristofferson) ja Alamosa Bill (Jack Elam) ryhtyvät kaksintaisteluun, on heti selvä, ettei kyse ole siitä kumpi vetää nopeammin, vaan kumpi huijaa paremmin. Kyse on pelkästään henkiinjäämisestä. Garrett on konkreettisesti myynyt sielunsa, mitä kunniakas lännenmies ei koskaan voisi tehdä, Chisumille (Barry Sullivan) rahalainaa vastaan. Elokuva on konflikti kahden väen ja vallan, kahden väkivallan ilmenemismuodon välillä: villin ja arvaamattoman rajaseutuväkivallan sekä legitiimimmän bisnesväkivallan, jota edustavat institutionalisoituva maa ja sen omistajat". Tosin maanomistajatkin vaistoavat, että aika on ajamassa surutta ja armotta heidänkin ylitseen teollistuvan yhteiskunnan kytätessä kukkulan takaa.

Koko Pat Garrettin takaa-ajoreissu on kutakuinkin korni, sillä loppuunpalanut seriffi tuntuu vain viettävän sen viimeisenä rymyretkenään, jonka aikana hän manipuloi, terrorisoi, murhaa, irstailee ja juopottelee vailla ihmeempiä motiiveja, koska hän tietää, mikä lopussa kuitenkin odottaa. Elokuvan sivuosat on ladattu ääriään myöten täyteen western-kasvoja", joiden läsnäolo on filmillä lyhyt mutta jokainen on toinen toistaan merkityksellisempi ilmestys.

Seriffi Colin Bakerin (Slim Pickens) kohtalo – ainoa kunniakas kohtalo koko elokuvassa – lienee kaikkein koskettavin, kun hän ottaa vaimo vierellään tyynenä vastaan tuonelan porttien kutsun nyttemmin puhkisoitetun Knockin' on Heaven's Doorin saattelemana. Bakerin rakkaudella kyhäämä puuvene on kuin lapsenomainen haave, eskapistinen unelma, kuten risumaja puun oksien haarassa pakopaikkana ilkeältä todellisuudelta. Kun Baker kuolee joen varteen, joki paljastuu pelkäksi puropahaseksi, joka hädin tuskin pystyisi edes kaarnavenettä kuljettamaan. Kohtaus on loistavasti pelkistävä esimerkki elokuvan ainutlaatuisesta symbolisesta askeettisuuden estetiikasta, jota sävyttävät synkkä ironia ja loputon epätoivo.

Ankarimmillaan Pat Garrett ja Billy the Kid on perinteisen westernin irvikuva. Se on sitä paljon enemmän kuin Hurja joukko, joka jo oli hyvin radikaali. Pat Garrett ja Billy the Kid paljastuu kerta kerralta yhä epäsovinnaisemmaksi ja monimerkityksellisemmäksi lännenelokuvan joutsenlauluksi, joka ei ehkä ole ohjaajansa paras elokuva mutta hänen suurin ja pitkällä juoksulla merkittävin saavutuksensa elokuvataiteessa. Väitän, että Peckinpah meni 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun westernin uudelleenarviointiprosessissa jopa pidemmälle kuin hänen hyvä ystävänsä ja taistelutoverinsa Sergio Leone. Siitä kiitos Pat Garrett ja Billy the Kidin, jonka myöhemmin saamaa korkeaa arvostusta ohjaaja itse ei koskaan päässyt todistamaan. Mutta se on, ikävä kyllä, monesti hinta, joka lankeaa edelläkävijän maksettavaksi.

Special Edition vs. Turner Preview

2005 Special Editionissa Pat Garrett ja Billy the Kidin taikapölyä on ikävä kyllä imuroitu pois lyhentämällä useita kohtauksia, kuten esimerkiksi arkuntekijä Willin (Sam Peckinpah) ja Garrettin katkeruuden sävyttämää keskustelua ennen Billyn tappoa. Kohtausten omituinen ja venytetty mutta kiehtovasti soljuva dialogi merkitsee paljon elokuvan sielunelämälle. Leikkauksesta vastannut Paul Seydor on hienosäätänyt kulttiwesterniä liiankin raskaalla kädellä leikellen sitä kuin amerikkalainen, mikä on minusta perustavanlaatuinen virhe. Siksi Special Edition on pettymys, vaikka monissa kohtauksissa rytmiikka onkin jämäköitynyt.

Myönnän, että Seydorin hienosäädölle on kerrontatekniset perustelunsa, koska Turner-versio ei ollut niin sanottu lopullinen leikkaus, jossa kaikki on hiottu viimeisen päälle. Toisaalta juuri Turner-version edustama ajoittainen viimeistelemättömyys, rönsyily ja karheus ovat juuri niitä seikkoja, jotka ovat jättäneet jälkensä ja jotka tekevät elokuvasta erittäin omaleimaisen. Suuri osa viehätyksestä kumpuaakin juuri Hollywood-elokuvalle epätyypillisestä epärytmiikasta, kun välillä jäädään tyhjäkäynnille ja välillä rytmi on tiuha palaten taas elokuvan verkkaiseen peruskomppiin.

Special Editinonilla on toki hetkensä, ja loppujen lopuksi lienee pelkkä makuasia, kumpi versio enemmän miellyttää. Turner-versio ehti räjäyttää oman tajuntani, jolloin Special Editionilla on jäänyt ikuiseksi kakkoseksi jo ennen syntymäänsä. Uuden version jylhä alkutekstijakso on onnistuneesti koostettu uudelleen, ja Turner-versiosta puuttunut kohtaus Garrettin ja hänen vaimon kanssa syventää seriffin hieman hämäriä myöhempiä tarkoitusperiä. Muutoin osa trimmailusta on ollut turhaa modernisointia ja virtaviivaistamista. Kiehtovien kohtausten taika väheni, kun ne lyhenivät. Special Edition on kylmempi, siinä ei ole kaikkia niitä kummallisella tavalla vetovoimaisia fiilistelyjä, jotka antavat syviä väristyksiä hermoanturoille, kun rujon äijäporukan sanailusta ei aina pysty päättelemään, että onko kyse kaverillisesta naljailusta vai suoranaisesta vittuilusta ja uhkailusta.

Peckinpah'n tuotannossa Pat Garrett ja Billy the Kid on oma lempilapseni omilla ehdoillaan. Sitä rakastaa täysillä sen puutteista huolimatta. Voi olla hölmö vertaus, mutta Turner-version – minulle se ainoa oikea – Pat Garrett ja Billy the Kid on kuin sekarotuinen rakki: persoonallinen, arvaamaton, omapäinen, älykäs, nukkavieru, alku- ja tunnevoimainen. On synti kajota puudelitrimmisaksilla sen taikapölyä rehottavaan turkkiin, joka on sen sielun kartta. Se on sen luonne.

No, jokaisella on mahdollisuus tehdä omat vertailunsa näiden kahden eri version välillä. Kummatkin ovat kerrassaan upeita katsomiselämyksiä. Ja onhan Pat Garrett ja Billy the Kidiä jo ehditty odottelemaan kuten muitakin Peckinpah'n avainteoksia. Tosin tupla-dvd:llä tasa-arvo ei ole teknisesti toteutunut versioiden välillä, sillä Special Edition on restauroitu pieteetillä, kun taas kakkoslevyn kuviltaan hiukka suttuisempi Turner Preview kärsii epätarkkuudesta. Special Editionissa myös sen lämpimämpi värimaailma vaikuttaa luonnollisemmalta, kun taas vanhempi versio on sinertävään päin. Alkuperäinen monoraita on kummassakin, mutta sekin on selkeästi puhtaampi ja häiriöttömämpi Special Editionissa, joka sisältää myös Knockin' on Heaven's Doorin lauluosuuden, mikä on huomattavin sisältöero. Eli Special Edition on saanut teknisen erityiskohtelun, mikä on pieni miinus ansiokkaalle ja kaivatulle dvd-julkaisulle.