Pako muurin takaa kotikatsomo

Pako muurin takaa on komediaan erikoistuneen Michael Bully Herbigin ohjaama jännitysdraama kahden perheen uskaliaasta paosta työläisten mallivaltiosta DDR:stä eli Itä-Saksasta kohti länttä ja kapitalistista onnelaa, Länsi-Saksaa. Pakovälineeksi on valikoitunut kuumailmapallo, koska rajavartijoille on annettu käsky ampua luvattomat hiippailijat rajalla. Vaikka ensimmäinen yritys meneekin pieleen, päättävät Strelzykin ja Wetzelin perheet jatkaa yritystään, vaikka Stasi huohottaa aivan kintereillä. Elokuva perustuu tositarinaan, josta uutisoitiin 1979 maailmanlaajuisesti.

Saksan demokraattinen tasavalta tunnettiin Suomessa lyhenteellä DDR (Deutsche Demokratische Rebublik). Maa perustettiin vuonna 1949 Neuvostoliiton ja sen liittolaisten hallinnoimalle miehitysvyöhykkeelle, ja maan perustaminen löi sinetin Saksan jakautumiselle kahteen osaan. Itäisen puolen eli DDR:n hallintomuoto perustui marxilais-leninistiseen oppiin eli kansantajuisesti kommunismiin. Lännessä vallitsevaksi opiksi muodostui kapitalismin pönkittämä demokratia. Sotilasliitot pitivät yllä tasapainoa, idässä Varsovan liitto, lännessä NATO.

Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Saksa nostettiin jaloilleen mittavalla talousavulla, ja Länsi-Saksasta tuli eräänlainen kapitalismin näyteikkuna itään päin. Puhuttiin Saksan talousihmeestä. Raja Saksojen välillä oli osa niin sanottua rautaesirippua, termi jonka Sir Winston Churchill lanseerasi. Itäsaksalaisista tuli vankeja omassa maassaan, mutta moni oli myös sitä mieltä, että kommunistisessa valtiossa oltiin onnellisempia kuin lännessä. Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet, että DDR:ssä harrastettiin huomattavasti enemmän seksiä kuin lännessä, ja oltiin ainakin tällä elämän saralla onnellisempia, vaikka kaupassa ei ollutkaan valinnanmahdollisuutta useamman eri hammastahnamerkin välillä kuten lännessä. Juuri vapaus valita olikin suurin ero idän ja lännen välillä.

Jaon näkyvimmäksi symboliksi nousi Berliinin jakanut muuri, joka eristi Länsi-Berliinin omaksi saarekkeekseen keskellä Itä-Saksaa. Muuria alettiin rakentaa 1961, koska Berliinissä oli vielä tuolloin avoin raja, jonka kautta miljoonittain Itä-Saksan puolelle jääneitä saksalaisia siirtyi länteen. Itä-Saksan mukaan muuri suojeli sen kansalaisia läntiseltä fasistiselta (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan) propagandalta, joka häiritsi pahasti kommunistisen mallivaltion kehitystä. Monen mielestä selitys ontui pahasti.

Kaiken tämän tietävät ehkä saksalaiset, mutta monelle katsojalle Saksan ulkopuolella maissa, joissa historianopetusta on radikaalisti kouluissa ja lukioissa redusoitu ihan pikkiriikkiseksi kurioseettiaineeksi, olisi pieni historian kertaus elokuvan alussa paikallaan. Vai voidaanko muka olettaa, että nuoret katsojat olisivat kartalla siitä, mikä oli kylmä sota, se maailmanpoliittinen tilanne, joka sai aikaan tämänkin elokuvan kuvaaman tilanteen? Ketä kiinnostaa? Tai sen puolin kaksi eri Saksaa, toisen maailmansodan voittajat ja häviäjät tai Berliinin muurin symbolinen merkitys? Olisin ainakin itse nyökytellyt hyväksyvästi jämerälle dokumentille elokuvan ekstroissa, tai edes pienelle vilkaisulle uutiskatsauksiin vuodelta 1979. Valitettavasti lisämateriaalia ei ole, vaikka nyt jos koskaan sille olisi ollut tilaisuus ja tarve.

Dvd-levyn kannessa elokuvan mainostetaan olevan kylmän sodan uskomattomin tositarina, mikä pitää tietenkin paikkansa siltä osin, että elokuva todellakin pohjautuu tositarinaan. Rohkenen kuitenkin olla eri mieltä siitä, että tarina olisi se kaikkein uskomattomin, sillä kylmän sodan vuosiin ja lännen ja idän mittelöihin mahtuu aika paljon uskomattomia tarinoita. Monet uskomattomat tarinat odottavat yhä vielä kertojaansa.

Michael Bully Herbig on ohjannut varsin seikkailuhenkisen ja suoraviivaisesti etenevän draaman, jossa kerronta keskittyy seuraamaan perheiden paon käytännön valmisteluja. Koska (Berliinin) muuri on elokuvan suomalaisessa nimessä selvästi symbolisessa asemassa, on muuri ymmärrettävä henkiseksi esteeksi, joka on ylitettävä. Historiaa tuntematta voi olla vaikea hahmottaa, miksi nämä perheet haluavat ylittää rajan idästä länteen kuumailmapallolla, tuntuuhan heillä olevan asiat ihan hyvin siellä missä he asuvat: ruokaa on riittävästi, autolla ajellaan, perheet pitävät yhtä ja työpaikkakin tuntuu olevan.

Pako muurin takaa on varsin tavanomainen hei me seikkaillaan -tyyppinen tarina, josta puuttuu miltei tyystin se pakahduttavan klaustrofobinen vaaran ja kohtalon tuntu, joka on onnistuttu tavoittamaan sellaisissa kylmän sodan aikakautta käsittelevissä elokuvissa kuten Mantsurian kandidaatti (The Manchurian Candidate, 1962), Pappi lukkari talonpoika vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy, 2011) tai Vakoojien silta (Bridge of Spies, 2015). Samalla on kuitenkin huomattava, että elokuva on valinnut kohteekseen vakoojien maailman sijasta tuiki tavallisten ihmisten arkisen elämän. Tai melko tavallisten, pitäisi kai sanoa, sillä pakoa eniten haluavat ovat jälleen kerran levottomia nuoria miehiä, jotka onnistuvat puhumaan muutkin hulluun hankkeeseensa. Ne kaikkein tavallisimmat ihmiset tyytyvät kohtaloonsa ja jäävät kotiin.

Todelliseen vaaraan joutua rajavartijoiden ampumaksi kyllä viitataan muutamaan otteeseen, mutta pakoa yrittävien perheiden motiiveja ei valoteta riittävästi, jotta katselija voisi täysin samaistua heihin. Perheet asettavat lapsetkin vaaralle alttiiksi, riittääkö silloin syyksi, että haluaa vaihtaa Trabantin Mersuun, vai onko taustalla jotain muutakin?

Elokuvaa katsellessa en voinut välttyä ajatukselta, että elokuvan sijaan tarinasta olisi ehkä kannattanut tehdä minisarja, jossa päähenkilöiden taustoja, motiiveja ja taustalla vaikuttavia voimia olisi voinut käsitellä paljon syvällisemmin ja maltilla. Nyt kahden perheen pakomatka kohti länttä jää hieman pintaraapaisuksi, kuten myöskin Stasin laskuun työskentelevien ihmisten motiivit ja luonnekuvaukset. Eivät kai kaikki sadat tuhannet Stasin urkkijatkaan voineet olla kategorisesti pahoja tai tyhmiä ihmisiä?