Nuijalle töitä kotikatsomo

Lyhyen ensi-iltakierroksen Suomessa saaneen ja toivon mukaan yhtä lyhyen videolevityksen omaava, typerästi suomennettu Nuijalle töitä (Trial and Error, 1997) tuo taas yhden lisän viime aikojen näennäishauskoihin Hollywood-komedioihin, jotka on tarkoitettu aikuiselle keskiluokalle, sille, jota ei kiinnosta crazykomedioiden alapäähuumori vaan joka katsoo Seinfeldia, Ally MacBealia ja ER:ää. Jos tätä Jonathan Lynnin ohjaamaa elokuvaa pidetään näiden komedioiden tyyppiesimerkkinä, ne eivät yleensäkään ole hauskoja, vauhdikkaita tai edes fiksuja.

© 1998 New Line Productions

Richard Riettian (Michael Richards) kaveri Charles Tuttle (Jeff Daniels) on menossa naimisiin lakifirmansa pomon tyttären kanssa. Vain yksi työtehtävä on häiden ja ikuisen onnen edessä. Charles määrätään huitsin Nevadaan (osavaltioon siis) puolustamaan pomonsa etäistä sukulaista (Rip Torn), joka taas kerran on oikeuden edessä loputtomine pikku petkutuksineen.Richard kavereineen järjestää yllättäen polttarit Charlesille juuri ennen tämän esiintymistä oikeudessa. Seuraavana aamuna pääkipu on niin kova, että Richard joutuu menemään oikeuden eteen teeskennellen olevansa Charles.

Rutiinista lykkäyspyynnöstä kehkeytyy kuitenkin täysimittainen oikeusjuttu, joten kaverukset ovat pulassa: miten välttää juonen paljastuminen ja miten hoitaa molempien kontolle ilmaantuvat naishuolet, tuojinaan tarjoilija Billie (suloinen Charlize Theron) ja lakinainen Jessica (Elizabeth Gardner).

Onko komedian tarkoitus naurattaa?

Alkuteksteissä Jeff Danielsin ohi päässyt Michael Richards toistelee elokuvassa samoja maneereja kuin satoja kertoja aikaisemmin Cosmo Kramerina Seinfeldissa. Luulisi, että sarjan yli 200 osaa tekevät jo selväksi, että samanlaisia otteita elokuvan puolella ei enää tarvittaisi. Luulo on kuitenkin väärä. Lynnin elokuvan hillitympi ote hittisarjaan verrattuna kuitenkin johtaa siihen, että Richardsin liikkeistä puuttuu Kramerin itsestään selvä anarkistisuus ja kapinamieli, johon Seinfeldin hurja kansansuosio Yhdysvalloissa suurelta osin perustui. Daniels jää silti selvästi kollegansa varjoon.

Sen sijaan Paholaisen asianajajassa (Devil`s Advocate, 1997) läpimurtonsa Al Pacinon rinnalla tehnyt eteläafrikkalainen Charlize Theron on oivassa vedossa. Hänellekään ei ole kirjoitettu hauskoja repliikkejä, mutta hänen läsnäolonsa elokuvassa tekee sen helpommaksi katsoa. Kaunis nainen avoautossa keskellä preeriaa on kuin pätkä kantrivideosta.

Ohjaaja Lynn osoitti ammattitaitonsa viisi vuotta sitten, kun ohjasi mainion Serkkuni Vinnie -komedian (My Cousin Vinnie, 1993), josta Marisa Tomei voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta. Vieläkin tärkeämpää, hän oli luomassa 1980-luvun ehkä parasta brittisarjaa Kyllä, Ministeri (Yes, Minister, 1980, ja myöhemmin Yes, Prime Minister, 1984). Tampion Jim Hackerin epätoivoiset pyristelyt umpikieron kansliapäällikön Humphrey Applebyn kynsissä naurattavat videolla edelleen aivan toiseen malliin kuin Nuijalle töitä -raina. Ehkä Lynnin ruusuisin tulevaisuus olisi siis kuitenkin television puolella, nythän rajanylitys tv:n ja valkokankaan välillä on varsin helppoa. Siitä esimerkiksi ohjaajat Barry Levinson ja Quentin Tarantino ovat välillä tv-tuottajan pallilla pitäneet huolen.

Välttäkää tätä elokuvaa, jos voitte. Minunkin olisi pitänyt.