Wild Target kotikatsomo

Uudelleenfilmatisoinnit toisessa maassa tehdystä elokuvasta ovat kaksipiippuinen juttu. Monelle ne ovat kirosana, ja syystäkin, sillä useasti uudelleenfilmatisoinnit ovat alkuperäistä teosta heikompaa kuraa, joka tehdään siksi, ettei uusi kohdeyleisö osaa lukea tekstityksiä tai halua kuulla muukalaisten vierasta kieltä. Toisaalta teoksia ja kertomuksia on aina tehty uudestaan ja eri muodossa, ja osa niistä päihittää esikuvansa mennen tullen, joten uudelleenfilmatisoinneilla on myös oma oikeutuksensa.

Englantilaista tuotantoa oleva Wild Target perustuu alun perin ranskalaiseen elokuvaan Cible émouvante (1993). Alkuperäistä näkemättä on vaikea sanoa, miten hyvin tai huonosti Wild Target ammentaa esikuvastaan, mutta väliäkö sillä, koska viime kädessä hyvä elokuva on hyvä elokuva, riippumatta siitä, onko sen taustalla olevaa tarinaa käytetty joskus aikaisemminkin jossain muualla.

Wild Targetin sydän ja sielu on englantilainen veteraaninäyttelijä, teatteriesitysten ja elokuvien parissa pitkän uran tehnyt Bill Nighy, joka on kerrankin pääroolissa. Snobia palkkamurhaajalegendaa Victor Maynardia esittävä Nighy tekee erittäin hyvää jälkeä ja onnistuu pienin nyanssein luomaan hahmostaan samaan aikaan sekä herrasmiesmäisen huipputappajan että tapoihinsa kangistuneen aikamiespojan.

Victor rakastuu äkillisesti seuraavaan kohteeseensa, piittaamattoman moraalittomaan taidevarkaaseen Roseen (Emily Blunt), ja päättää pelastaa tämän. Samassa rytäkässä mukaan tarttuu uusi oppipoika Tony. Tonya näyttelee Rupert Grint, joka osoittaa pärjäävänsä Harry Pottereiden ulkopuolella mainiosti omillaan. Pisteenä i:n päälle on Victorin tuima ja murhanhimoinen vanha äitimuori, jonka roolissa arvostettu grand old lady, dame Eileen Atkins pitää hauskaa täysin rinnoin.

Näyttelijöillä on selvästikin ollut erittäin hauskaa, mutta omahauskasta ei ole kyse, sillä Wild Target on hauska myös katsojalle. Hyvin sujuvassa, sulavassa ja toimivassa toiminnallisessa komediassa brittiläinen kuiva huumori yhdistyy mannermaisempaan farssiin ja kepeään romantiikkaan, eikä mustaa huumoriakaan ole unohdettu.

Kokenut ohjaaja Jonathan Lynn pitää ohjat napakasti käsissään, ja elokuvasta on karsittu ylimääräinen tyhjäkäynti tykkänään pois. Kompakti viihde-elokuva kestää myös uusintakatselua, ja vahva näyttelijäkaarti tuo teokselle lisäarvoa. Kiitosta saa myös elokuvan puolentoista tunnin kesto, joka on nykypäivän ylipitkien mammuttien keskellä erittäin passeli.