Yksityiset kokoelmat kotikatsomo

Eurooppalaisia elokuvatuottajia kiinnosti seksin kaupallinen potentiaali 1970-luvulla. Hienovaraisella otteella ja kärkiohjaajilla tehtäisiin pesäeroa paheksuttuun kovaan pornografiaan. Paljon tuohon aikaan tuotetusta ”eurosleazesta” on roskaa, vaikka toisinaan lajityypin siivin levitettiin kunnianhimoistakin tavaraa.

Yksityiset kokoelmat on omituinen antologia, johon ranskalainen tuottaja Pierre Braunberger houkutteli kolme nimekästä ohjaajaa. Näistä kahdella (animaattori Walerian Borowczykillä ja runoilija Shuji Terayamalla) on selvät meriittinsä taide-elokuvan saralla. Emmanuelin ja Gwendolinin ohjannut Just Jaeckin taas oli noussut parrasvaloihin viihteellisempien teostensa vuoksi. Tämän elokuvan porukassa kutsuttakoon häntä kylmästi kaupallisten tissirainojen tehtailijaksi.

Tiedetään, että Jaeckinin mielestä antologia epäonnistui, mikä kertoo miten eri lähtökohdista ohjaajat lähtivät tekemään ”eroottisia” lyhytelokuviaan. Perinteistä nakuilua etsivälle Jaeckinin lyhytelokuva onkin antologiassa ainoa, joka tarjoaa sitä, mitä on luvattu. Muissakin lyhäreissä on alastomuutta ja seksiä, mutta kiihotusmateriaaliksi niistä ei ole.

Antologian aloittava Just Jaeckinin pehmytporno muistuttaa Robinson Crusoen kertomuksesta ja miehen fantasiasta naisten asuttamalla saarella. Yhden vitsin varaan rakennettu elokuva mässäilee tökeröllä eksotiikalla. Kauhukertomukseksi muuttuvalla painajaisella on viihdearvonsa, mutta kyseessä on kovin yksiulotteinen räpellys.

Elokuvan mielenkiintoisempaa antia edustaa Guy de Maupassantin tarinaan perustuva The Closet, joka on 1800-luvulle sijoittuvat periodidraama. Siinä prostituoitu (Marie-Catharine Conti) houkuttelee yksinäisyyttä potevan miehen kotiinsa. Moraalitarina saa lohduttoman päätöksen. Elokuvan elegantti kuvaus muistuttaa aikalaistaiteesta. Lyhytelokuva on myös täynnä kiehtovia, fetisistisiä yksityiskohtia, kuten muissakin Walerian Borowczykin elokuvissa. Naisen omistamat tavarat ja huonekalut palvelevat myyttisellä tavalla suurempaa tarkoitusta.

Japanilaisen Shūji Terayaman The Grass Labyrinth on antologian helmi. Izumi Kyōkan novelliin perustuva runoelma ammentaa paljon tekijänsä omasta sielunmaisemasta. Siinä käydään läpi nuoren Akiran (Takeshi Wakamatsu) muistoja menneisyydestä, seksuaalista heräämisestä ja pakkomielteisestä suhteestaan lastenloruun, jota hänen äitinsä lauloi hänelle.

Freudilaisia sävyjä saava lyhytelokuva on haikean nostalginen, mutta myös groteski. Muistoja herättelevä rikas värimaailma sekä omituiset allegoriat painuvat mieleen. Hiljalleen muistot saavat yhä omituisempia piirteitä ja kulminoituvat häiriintyneeksi psykoseksuaaliseksi painajaiseksi.

Elokuva on pisin kolmesta teoksesta ja sen laadusta kertoo, että elokuva julkaistiin Japanissa itsenäisenä teoksena. Antologiassa nähtävässä versiossa dialogin päälle puhuu ranskalainen kertoja, mikä vie huomiota pois kuvakerronnasta. Kertojanääni poistettiin Japanissa julkaistussa versiossa, mutta samalla elokuvaa jouduttiin myös sensuroimaan alastomuuden takia.

Suosipa katsoja kumpaa versiota hyvänsä, on aivan varmaa, että erikoista lyhytelokuvaa ei tulla saamaan Suomessa enää tämän jälkeen muussa muodossa.

Yksityiset kokoelmat on outolintu eurosleze-tarjonnan keskellä. Siitä löytyy taiteellista kunnianhimoa, mitä ei monista nakuiluleffoista voi sanoa. Sääli, että antologian dvd:llä julkaissut Another World heittäytyy myymään muiden julkaisijoiden tapaan leffaa bulkki-pehmopornona. Elokuvalle löytyisi aivan varmasti laajempi kohderyhmä.