Baby Driver kotikatsomo

Brittiläinen Edgar Wright tunnetaan "kolmen maun Cornetto" -trilogiastaan eli yhdessä Simon Peggin kanssa käsikirjoittamistaan elokuvista Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja The World's End (2013), joka pohjautui vahvasti ohjaajan omiin kännikokemuksiin yhdessä kaveriporukan kanssa.

Uusimmassa elokuvassaan Baby Driver Edgar Wright kokeilee siipiään ilman luottomiehiään Simon Peggia ja Nick Frostia. Baby Driver on ensimmäinen Wrightin itsensä kokonaan käsikirjoittama ohjaustyö, ja myös ensimmäinen elokuva, jonka Wright on kuvannut kokonaan Yhdysvalloissa. Elokuva myös näyttää ja tuntuu amerikkalaiselta elokuvalta.

Baby (Ansel Elgorth) on nuori keikkakuski, joka on joutunut paatuneen rikollispomon kynsiin tehtyään niin sanotun joyriden väärän hepun autolla. Rikollispomo (Kevin Spacey) aikoo ulosmitata tuhotun autonsa ja siinä olleen tulenaran lastin joka senttiä myöten hyödyntäen Babyn ajotaitoja, mutta antaa siinä sivussa Babylle aina osan tuottoisten pankkikeikkojen rahapinosta. Pomo tuntuu oudosti jopa välittävän Babystä.

Babyn tavaramerkki on jatkuva musiikin kuuntelu luurit korvilla. Nykytavoista poiketen musiikki tulee vanhalta kunnon MP3-soittimelta, joita Baby omistaa kokoelman verran. Kommunikaation puute ja musiikinkuuntelu ärsyttävät vanhempia kokeneita gangstakonkareita todella pahasti, mutta Babyn ajotaidot ovat kultaakin kalliimpia, ja koska pomo tuntuu arvostavan Babyä, ei muilla ole nokan koputtamista. Niin kauan kun Baby ajaa, Baby myös kuuntelee musiikkia eikä heitä joutavanpäiväistä läppää muiden kanssa.

Elokuvassa musiikilla on isompi rooli kuin olla pelkästään viileä soundtrack toiminnan taustalla. Musiikki rytmittää tapahtumia ja kohtauksia, jopa ohjaa ihmisten ja autojen koreografiaa ja liikkeitä, ja Baby Driver onkin itse asiassa miltei musikaali, vaikka päähenkilöt eivät itse puhkeakaan lurittamaan vähän väliä.

Elokuva on päähenkilön ja tämän rakastetun ikää ja elokuvan vahvan romanttista poika tapaa tytön -teemaa mukaillen jopa teinimusikaali, tai olisi, ellei sen ikärajaa olisi ollut pakko nostaa väkivallan takia. Baby Driveria olisi helppo verrata Tarantinon elokuviin, mutta musiikki toimii elokuvassa Edgar Wrightin tyyliin, ei Tarantinon, ja teinien romanssi varastaa päähuomion, ei rikollisten keskinäiset välienselvittelyt.

Elokuvaa voi tietenkin pitää myös vain ja ainoastaan coolina keikkaelokuvana, sillä ulkoiset merkit viittaavat sinnepäin. Pankkeja ryöstetään, aseet puhuvat ja kumi käryää, mutta pääteemansa myötä se kallistuu sisällöllisesti enemmän romanttiseksi joskin toiminnalla ryyditetyksi teinimusikaaliksi, ja onnistuu mainiosti tässä tehtävässään.

Babyn hahmo on taiten rakennettu, sillä aurinkolasien ja nappikuulokkeiden muurin takaa löytyy inhimillistä lämpöä ja myös tragedia, joka selittää Babyn hahmoa. Ohjaaja Wright on näemmä varteenotettava nuorten maailman kuvaaja, kuten osoitti jo hänen ohjaamansa hieno Scott Pilgrim vastaan maailma (2010).