Kymmenen riivinrautaa kotikatsomo

Hiljaisen suomalaisen enemmistön kansalliskirjailijaksi nousseen Arto Paasilinnan romaaneista on sovitettu jo vino pino vaihtelevan tasoisia elokuvia. Keskeisenä ongelmana on tuntunut olevan tasapainottelu kirjailijan lentävän ja vilkkaan tekstin sekä elokuvallisen ilmaisun välillä. Useissa tapauksissa ollaan kuitenkin livetty edellisen puolelle jälkimmäisen kustannuksella, toisin sanoen elokuva on rakennettu pelkästään dialogivetoisesti.

Tämä helmasynti toistuu korostuneesti Ere Kokkosen ohjaamassa Kymmenen riivinrautaa -filmatisoinnissa. Se luottaa täysipainoisesti vain ja ainoastaan Paasilinnan pikkunokkelaan ja nasevaan tekstiin jopa siinä määrin, että välillä tuntuu kuin seuraisi elokuvattua näytelmää, jossa siinäkään ei tehdä muuta kuin puhuta puhumisen perään. Alkuperäiskirjoituksessa ei tässä mielessä ole mitään vikaa, vaan se istuu hyvin varsinkin pääosien esittäjien Esko Salmisen ja Santeri Kinnusen suuhun. Kyse onkin siitä, että audiovisuaaliselta ulosanniltaan hyvin kapeaa elokuvaa on melko puuduttava seurata, kun ei tarvitse tehdä muuta kuin höristellä silloin tällöin korviaan.

Teollisuusneuvos Rauno Rämekorpi (Salminen) on saanut 60-vuotisjuhliensa kunniaksi mittavan määrän kukkakimppuja. Hänen vaimoaan (Petra Frey) vaivaa kuitenkin astma, joten johtajapamppu soittaa paikalle taksikuski Seppo Sorjosen (Kinnunen) ja lähtee kuskaamaan kukkia kaatopaikalle. Matkalla hän saa kuitenkin idean jakaa horsmat, ruusut ja ties mitkä muutamalle tutulle naisystävälleen. Ja miten ollakaan, reissu venyykin monen päivän mittaiseksi ryyppyputkeksi, jonka aikana kuljetaan monen sängyn kautta. Lopulta Rämekorven touhuista kiinnostuu myös paikallinen, skandaaleja kärkkyvä paparazzi.

Teollisuusjohtaja Rämekorpea lukuunottamatta kaikki Kymmenen riivinraudan henkilöhahmot on piirretty karikatyyreiksi, joiden kautta päähenkilön tie itsensä uudelleenlöytämiseen tapahtuu. Enkä edes haluaisi mennä siihen, mitä tämä esimerkiksi tarkoittaa elokuvan naishahmojen kohdalla. Hyvätahtoisesti useat naisista on kirjoitettu sanavalmiiksi ja näennäisen itsenäisiksi, mutta kerta toisensa jälkeen he kuitenkin avaavat reitensä ikääntyvälle rahaherralle muitta mutkitta. Ja mitä itse Rämekorpeen tulee, niin hän perinteisesti etsii kadotettua minäänsä ymmärtäessään, ettei kaikkia asioita elämässä voikaan hallita oman mielensä mukaan. Tämän hän kuitenkin tekee yllättävän viattomaan ja hyväntahtoiseen sävyyn.

Annetut kaksi tähteä juontuvat oikeastaan vain siitä, että Kokkosen Kymmenessä riivinraudassa ovat kuitenkin mallikkaasti paikallaan kaikki suomalaiset perushyveet ja urheilulajit, kuten kateus, mustasukkaisuus, kännissä hortoilu, kiroilu ja teräaseilla uhkailu.