Harry & Sonja kotikatsomo

Mielisairaalassa potilaita parturoiva Harry (Stellan Skarsgård) on boheemi taivaanrannan maalari, joka elää vaimonsa, tämän isän ja seitsemän lapsensa kera kaaoksen keskellä liian ahtaassa asunnossa. Harry viettääkin mieluummin aikaa uimahallissa haaveillen nätistä hengenpelastajasta, tai työpaikkaromanssinsa Sonjan kanssa. Harryn vaimolla on pakkomielle muuttaa Tansaniaan, Sonjan mies taas haikailee vanhana palkkasotilaana uutta sotaa. Hengenpelastaja uimahallista paljastuu plastiikkakirurgian opiskelijaksi, joka haluaisi panna Harryn kasvot uuteen uskoon. Kaikki haluavat siis muutosta johonkin suuntaan, paitsi Harry, joka ajelehtii minne virta vie. Sitten sairaala irtisanoo sekä Harryn että Sonjan.

Jo vuonna 1996 ensi-iltansa saanut Harry & Sonja on mustan huumorin sävyttämä draama ihmisistä, joiden elämää hallitsee kaaos ja jatkuva, kalvava tyytymättömyys. Kaikki kaipaavat muutosta elämäänsä, mutta todellisuus ei suostu tottelemaan päiväunia vaan jakelee omia korttejaan sattumanvaraisesti. Unelmiinsa takertuvat ihmiset eivät huomaa elää hetkessä ja nauttia siitä mitä heillä on; kaikki muutos ei ole aina hyvästä. Elokuvan välillä raastavaksi yltyvä musiikki tuntuu pilkkaavan sen omituisen henkilögallerian naurettavia pyrkimyksiä ja haaveita. Musiikki tuo jostain syystä mieleeni Emir Kusturican elokuvan Underground (1995).

Absurdissa kerronnassaan elokuva muistuttaa hieman toisen ruotsalaisohjaajan, Roy Anderssonin, mestarillista Toisen kerroksen lauluja (2000), mutta yhtä hirvittävän, absurdin ja nihilistisen hauskoille taajuuksille ei ohjaaja ja käsikirjoittaja Björn Runge vielä tällä elokuvallaan yltänyt. Henkilöhahmot jäävät hieman latteiksi ja pinnallisiksi, musta huumori ei ole tarpeeksi mustaa ja itse tarina jää puolitiehen, ikään kuin ohjaaja ei olisi vielä täysin luottanut kykyihinsä. Vuonna 2003 Runge sen sijaan osui napakymppiin elokuvallaan Minkä taakseen jättää, joka käsitteli niin ikään muutoksen teemaa, mutta huomattavasti synkeämmällä ja tiiviimmällä otteella paljastaen kansankodin synkeän ja kylmän puolen, ja ihmisten raadollisuuden toisiaan kohtaan.

Kaiken kaikkiaan elokuva on mainiosti yhden katselukerran väärti, mutta tuskin sen enempää. Siinä näkyy kuitenkin jo ohjaajan mieltymys absurdiin nauruun hänen tarkastellessaan ihmisten puuhia ja itsepetosta. Hieman omituiselta tuntuu elokuvan julkaisu dvd:llä 13 vuotta ilmestymisensä jälkeen, sillä mistään kulttiklassikosta tuskin on kyse.