Suusta suuhun valkokangas

Naapurin lintukodossa ei kaikesta ulkoisesta hyvinvoinnista huolimatta ole asiat hyvin. Tämä fraasi on viime vuosina tullut toistettua jo useamman ruotsalaiselokuvan kohdalla. Meillä levitykseen tulee tietysti vain osa ruotsalaistuotannoista, joten teemallisten yleistysten kanssa on oltava varovainen, mutta jostakin kertoo jotain se, että useissa ruotsalaiselokuvissa voidaan huonosti. Ennen kaikkea perheet voivat huonosti. Vai synnyttääkö vauras hyvinvointi vain teennäisiä ongelmia, joiden varjolla haetaan huomiota?

Björn Rungen aiempi elokuva Minkä taakseen jättää sukelsi ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pinnan alle ja paljasti monenlaista pahoinvointia erilaisten henkilötarinoiden kautta. Nyt ankeuden alho on entistäkin syvempi. Ruotsalaisen yhteiskunnan ja perheen syntilistalla on lapsen hakkaamista, seksuaalista hyväksikäyttöä, alkoholiongelmaa, huumeita, prostituutiota, syöpää, avio-ongelmia, rahavaikeuksia ja niin edelleen. Yhdelle elokuvalle ankeutta on yksinkertaisesti liikaa. Tarinan hahmojen kuin katsojankaan on lähes mahdotonta nähdä minkäänlaista valoa pimeimmänkään tunnelin päässä.

Rungen elokuva on tiivis, visuaalisesti johdonmukainen, hyvin näytelty ja sanottavan terävyys tuskin jää kenenkään kohdalla epäselväksi. Kiinnostavin teemaa kytkeytyy perheen vanhempiin, jotka neuvottomina seuraavat vierestä kuinka heidän esikoistyttärensä rappioituu huumekierteeseen. Taustalla ovat isän teot ja äidin tekemättä jättämiset. Siinä missä isä yrittää hyvittää väärät tekonsa tekemällä edes jotain oikein ja vaikka väkisin, niin äiti hautautuu itseään ruokkivaan saamattomuuden noidankehään.

Vanhemmuuden haasteet ja vastuut esitetään elokuvassa moniselitteisesti. Tehtyjä vääryyksiä ei saa tekemättömiksi, eikä niitä voi unohtaa, mutta voiko pahaa korjata pakotetulla hyvällä? Peter Andersson rooli moraaliaan etsivänä isänä on vakuuttava. Syyllisyyden painolasti lähes rusentaa alleen aikuisen miehen, joka haluaa tilittää tekemänsä vääryydet, vaikka ei saisikaan koskaan anteeksiantoa.

Rungen elokuvassa on tunnistettavissa yhteneviä piirteitä ja teemoja Lukas Moodyssonin Lilja 4-everiin. Moodyssonin elokuvassa vilpitön ihminen ajetaan kurjuuteen, josta hänellä ei ollut muuta omaehtoista poispääsyä kuin äärimmäisin kuviteltavissa oleva ratkaisu. Rungen tarina kertoo taas ihmisistä, joilla on mahdollisuus poispääsyyn ja ongelmien voittamiseen, mikäli he sitä itse vain haluavat. Hyvinvoinnin synnyttämissä ongelmissa kitkerintä onkin se, että vaikeudet ovat usein viime kädessä keinotekoisia ja itsetietoisesti lietsottuja, koska ongelmainen ihminen saa aina enemmän huomiota kuin ongelmaton.

Suusta suuhun -elokuvan traagisin hahmo onkin perheen pieni tytär, jota kaikki tuntuvat rakastavan, mutta joka jää aina käsikassaran asemaan muiden käpertyessä omiin ongelmiinsa. Rungen elokuva on synkkä ja lohduton, mutta se ei lopulta ole tarpeeksi ehdoton käsittelemilleen aiheille. Raskas kokonaisuus horjuu lopulta liian keveisiin johtopäätelmiin, mikä saa elokuvan vaikuttamaan sosiaalityöntekijöiden varoittavalta opetuselokuvalta ihmisenelon kurjuuden loputtomasta moninaisuudesta.