Minkä taakseen jättää valkokangas

Länsinaapurissamme tehdään ja palkitaan todellisia yksilön asemaa yhteiskunnan eri sosiaalisissa rakenteissa luotaavia elokuvia samalla, kun meillä tehdään elokuvia menestyvien ja tyhjänpäiväisten nuorten aikuisten seksisekoiluista ja palkitaan vuoden elokuvana lapsellisia kaupunkilaisten seikkailuja. Jarmo Lampelan elokuvia lukuun ottamatta suomalaisten uutuuselokuvien yhteiskunnallinen syvätarkkuus tai mielenkiintoisuus mahtuu hyvin tulitikkurasiaan.

Björn Rungen käsikirjoittama ja ohjaama Minkä taakseen jättää rakentuu kolmesta tarinasta, joiden henkilöihin moni varmasti kokee samaistuvansa. Uskottavat näyttelijäsuoritukset ja huolella rakennettu, kokonaisuuden hyvin kasassa pitävä kerronta takaavat sujuvan ja ajatuksia herättävän elokuvan. Vaikka kulissit kiiltäisivät, niin ne usein kätkevät sisälleen tukahdutettuja haluja, himoja, tunteita, ajatuksia ja kärsimyksiä. Rajatilanteissa kulissit kaatuvat ja kaikesta pinnallisesta sivistyksestään huolimatta ihmisistä kuoriutuu toisiaan ja jopa läheisiään sättiviä ja tölviviä inhimillisyyden irvikuvia, joista vain raksamies kykenee näkemään niin oman kuin muiden alemmuustilan ja kasvamaan ihmisenä.

Toisaalta materiaalisen hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden saavuttaneet ihmiset eivät juuri koskaan osaa olla tyytyväisiä. Nämä taloudellisesta hyvinvoinnistaan kärsivät hahmottelevat sisällöllisesti mitättömään elämäänsä olemattomia ja itsekeskeisiä ongelmia. Ovatko tällaiset läntisen hyvinvointivaltion egoistiset probleemat todella elokuvan arvoisia tai edes millään tavalla laajassa mittakaavassa tärkeitä? Olivat tai eivät, niin elokuva on aina vähintään osin heijastumaa omasta ajastaan ja arvomaailmastaan. Mikäli ympäristöään ja sen ongelmia ei itse hahmota, niin kannattaa siis mennä elokuviin.