La Sindrome di Stendhal kotikatsomo

Italialainen Dario Argento (s. 1940) on kulttikauhun ja erityisesti niin kutsutun giallo-rikostrillerin käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana armoton auktoriteetti. Hän on uransa aikana ollut mukana liki 40 elokuvassa, joista tunnetuimpia ja kiitetyimpiä lienevät George A. Romeron kanssa yhteistyössä tehty Dawn of the Dead (1978) sekä omat ohjaustyöt Suspiria (1977) ja Opera (1987). Argenton elokuvissa visuaalisuus on aina etusijalla juoneen nähden, ja parhaimmillaan häntä on pidetty tappamisen estetiikan visionäärinä, jonka vaikutus modernin kauhuelokuvan kehitykseen on kiistämätön. The Stendhal Syndorome on siis genre-elokuva.

Ranskalainen Henri Beyle, kirjailijanimeltään Stendhal, koki 1800-luvun alkupuolella Italian taideaarteiden äärellä voimakasta psykosomaattista epätasapainoa ja raportoi siitä matkapäiväkirjaansa. 1980-luvulla psykiatri Graziella Magherini tunnisti potilaissaan saman ilmiön ja nimesi oireyhtymän kirjassaan La Sindrome di Stendhal. Siitä Argento sai virikkeen käsikirjoitukseensa. Valitettavasti lupaava teema ei Argenton käsittelyssä pääse juuri nimeä syvällisemmälle tasolle. The Stendhal Syndrome sekoittaa ymmärrettävistä syistä Stendhalin syndroomaan skitsofreniaa, seksiä ja sadismia saamatta oireyhtymän ja sarjamurhamysteerin välille mitään uskottavaa psykologista yhteyttä.

Elokuvan alku on kuitenkin kiinnostava. Etsivä Anna Manni (ohjaajan tytär Asia Argento) harhailee Firenzen kuuluisaan Uffizin taidemuseoon, jossa hän syndrooman kourissa uppoutuu klassikoiden maailmaan ja pyörtyy. Idea käyttää taiteen tarjoamaa rinnakkaistodellisuutta toimii aluksi hyvin. Dialogin alkaessa tunnelma sitten lässähtää täysin, eikä rautakangenkiero kerronta sitä enää pysty kohottamaan. Hurmeenhimoinen sarjamurhaaja Alfredo (Thomas Kretschmann) raiskaa Annan julmasti, mitä seuraa mielen dikotomiaa ja päähenkilön sielullista metamorfoosia pelkistetysti luotaava kudos, jossa pitäisi olla epäselvää, kuka metsästää ketä ja miksi. Salaperäiset elementit vesitetään täyttämällä kiireesti kerronnan pienimmätkin ellipsit, eikä pelon synnyttäminen oikein onnistu. Väkivalta toki puistattaa paikoin, mutta psykologiseen kauhuun verrattuna se tuntuu aina vähän halvalta. Englanninkielinen versio latistaa tietysti näyttelijöiden replikointia entisestään.

Ehdottomasti parasta antia elokuvassa on veteraani Ennio Morriconen tajuntaan syöpyvä teemasävelmä sekä muutama renessanssin mestareiden töitä kauniin ahdistavasti kuvaava kohtaus. Valitettavasti Michelangelo, Rafael, Botticelli, della Francesca, Leonardo ja kumppanit on jätetty lopulta vain irralliseen sivuosaan. Vaikka The Stendhal Syndrome puolustaa paikkaansa vähän paremmin kuin vaikkapa Argenton tuoreempi, turha uusintaversio The Phantom of the Opera (1999), se nauttii muiden 1990-luvun Argento-elokuvien tapaan vain vannoutuneimpien fanien kulttisuosiota, jos sitäkään. Ei Argento tosin elokuvillaan kai muuta tavoittelekaan.

DVD / kuva: 16:9 Widescreen 2.35:1; ääni: Dolby Digital; Extrat: näyttelijäesittelyt, traileri, kuvagalleria