Vortex valkokangas

Cannes-voittaja (muun muassa Climax, Enter the Void) Gaspar Noén uusimmassa elokuvassa muistisairas psykiatri Elle (Françoise Lebrun) ja sydänvaivoista kärsivä elokuvakriitikko Lui (Dario Argento) viettävät rauhallisia eläkepäiviä. Kun Ellen vointi pahenee entisestään, Luin on kohdattava totuus ja tukeuduttava poikaansa Stéphaneen (Alex Lutz).

Noé kertoi Rolling Stone Indian haastattelussa, että Vortex oli hänelle tähän mennessä raskain elokuva, mikä korostuu elokuvan avoimuudessa. Vortex on kuvattu kahdella kameralla, Ellen ja Luin näkökulmasta. Mitään ei jätetä piiloon vaan katsoja joutuu katsomaan Luin kanssa, kuinka hänen kumppaninsa muistisairaus etenee itkukohtauksista harhaluuloihin.

Kauhuelokuvista (Verenpunainen kauhu, Kuoleman lintu) tuttu italialaisohjaajan Dario Argenton ja ranskalaisen näyttelijä-käsikirjoittaja Françoise Lebrunin (Äiti ja huora, Julie & Julia) välinen kemia toimii erinomaisesti. He ovat parhaimmillaan kohtauksissa, joissa vuorosanoja ei ole lainkaan, jolloin tunne täytyy tuoda esille ilmeillä, eleillä ja liikkeillä. Suurin osa repliikeistä on improvisoitu.

Siksi onkin ärsyttävää, että elokuvassa vihjaillaan radiolähetyksillä ja eri videopätkillä kuolemasta, surutyöstä ja muistisairaudesta. Ilman vihjeitäkin olisi ollut ilmiselvää, että jokin vanhan pariskunnan elämässä on vialla. Poikaa näyttelevä Alex Lutz on kuin sivustakatsoja, mukanaan autoilla leikkivä lapsenlapsi Kiki (Kylian Dheret), joka tuo elokuvaan valonpilkahduksia ja kepeitä hetkiä.

Vortex on tärkeä elokuva. Dementiaan sairastumista ei kaunistella vaan se näytetään koruttomana kokemuksena aina hamaan loppuun saakka. Ihmisille, jotka ovat menettäneet läheisensä muistisairauksille, elokuvassa esille tuodut kohtaukset ovat tuttuja. Muut voivat oppia muistisairauden kanssa elämisestä uutta ja ymmärtää aihetta paremmin. Vortex on omistettu “heille, joiden aivot hajoavat ennen sydäntä”.